Tarkkoja siirtoja

johdanto   sisällys   kirjoittajat   vieraskirja

Se, että sanotaan kulttuurin olleen hallitseva tekijä, ei tietenkään ole samaa kuin sanoa, että se olisi ollut määräävä tekijä. Epäilemättä kulttuurin uusi näkyvyys ja rooli juontuivat monisyisillä tavoilla sodanjälkeisen poliittisen ja taloudellisen sovintojärjestelyn erityispiirteistä (esim. ’liberalismin’ kompromissi liike–elämässä (corporate compromise)) samoin kuin taloudellisen ja poliittisen vallan aineellisissa muodoissa tapahtuneesta kehityksestä. Mutta jopa kulttuurin nousun synnyttämät vastareaktiot, olipa kyse uuden konservatismin noususta, vastakulttuurista tai identiteettipolitiikasta, tapahtuivat suurelta osin omissa uusissa kulttuurisissa tiloissaan (mukaan luettuina McCarthyismi, kansanomainen antikommunismi tai nuoriso/populaarikulttuuri).

Tällä hetkellä kulttuurista tuli sekä keskeinen että kaikkialla läsnä oleva ilmiö samalla kun se nousi historiallisen muutoksen ja kamppailun kokemisen ensisijaiseksi alueeksi, joskaan ei sen yksinomaiseksi aiheuttajaksi. Tämä hetki ja sen diskursiiviset seuraukset ovat muokanneet syvällisesti ja myönteisesti tapaa, jolla ymmärrämme vallan ja politiikan. Sen seurauksena korostuivat vallan välittynyt luonne ja representationaaliset puolet. Sen kautta ”paljastui” kansantalouden (valtion ja talouselämän) kulttuurinen rakentuminen. Mutta vaikka kulttuurin nousuun ei koskaan liittynyt näiden aineellisten ja diskursiivisten tihentymien kieltämistä, valitettavasti ne pantiin liian nopeasti ja liian pitkäksi aikaa sulkeisiin, mistä seurasi vain niiden paluu pahimpina painajaisuninamme. Valtion epäkeskeistäminen ei johtanut vain vallan tyyssijojen moninaistumiseen (niin että kulttuurin kaltainen valta oli läsnä kaikkialla – liian usein irrallisena ilmiönä vailla yhteyttä niihin epätasa–arvon ja herruuden aineellisiin suhteisiin, joiden kautta se kytkeytyy jokapäiväiseen elämään). Politiikan ulottuvuudet ja toimintapiirit moninaistuivat, mikä avasi (tässä yhteydessä kulttuuri sai monia liittolaisia) politiikan uusille eroille ja uusille käytännöille. Kulttuurin politisoituminen ja kulttuurin poliittiset ulottuvuudet (esim. ideologia, kulttuuritaistelut) nousivat näkyvästi esiin välttämättömänä monisyisenä ja satunnaisena osana yritystä vastata yhteen perustavimmista kysymyksistä, johon minkä tahansa kriittisen opposition on otettava kantaa: mikä saa ihmiset, kuten näyttää, toimimaan vastoin omia ilmeisiä etujaan?

Mutta kuten olen esittänyt, se kulttuurin käsite, jonka pohjalta nämä merkittävät edistysaskelet otettiin, on pulassa. Samaan aikaan kun itse kulttuuri näyttää olevan läpikäymässä prosessia, jota ei voi kutsua kuin eriskummalliseksi muodonmuutokseksi (sen sijaan, että universaalisesta olisi tullut erityistä, näyttää erityisestä tulleen universaalia), kulttuurin käsitteeseen kohdistuu uudenlainen – sisäinen, myötämielinen – hyökkäys. Tarkoitukseni on esittää, että ei ole niinkään selvää – eikä varmastikaan voida olettaa – että kulttuuri pysyy edelleen hallitsevana tekijänä tämänhetkisissä kamppailuista siitä, millaisia modernien yhteiskuntien tulisi olla ja mihin suuntaan niiden pitäisi kehittyä. Tarkemmin sanoen: riippumatta siitä, nähdäänkö tekstuaalinen kulttuuri esteettisenä vai populaarikulttuurina, sillä ei näytä enää olevan samaa keskeistä roolia kuin ennen. Se ei ole se alue, jolla muutos tällä hetkellä organisoidaan ja koetaan eikä varmastikaan se alue, jolla vastarintaa suunnitellaan toteuttamiskelpoisella tavalla. ”Kulttuurin” näkyvät kehityssuunnat ja vaikutukset ja poliittisen elämän transformaation ja historiallisen muutoksen eturintama ovat erkanemassa. Ei niin, etteikö kulttuuri – ymmärsimmepä sen esteettisesti tai symbolisesti – olisi edelleen elintärkeä ilmiö, mutta emme enää voi olettaa, että se on etusijainen ja etuoikeutettu tekijä, ja yhtä vähän voimme olettaa, että se on vaikuttava tekijä.

Ei ole mikään ihme, että koulutus on ollut keskeinen kysymys sekä sodanjälkeisinä vuosina että tämänhetkisessä konjunktuurissa. Viisikymmenluvulla koulutusta sekä arvostettiin että laajennettiin. Samaan aikaan luonnontieteiden ja korporaatioiden kasvava valta synnytti jonkinmoisen kriisin varsinkin humanistisissa tieteissä. Parhaillaan käynnissä olevissa kamppailuissa koulutus – varsinkin julkinen koulutus – on joutunut vakavan hyökkäyksen kohteeksi, ja sen tehtävä ja arvot on kyseenalaistettu. Varsinkin korkeampi opetus on kohdannut haasteita – niitä eivät ole vain professionalisoituminen, kapitalisoituminen, yksityistyminen, tavaraistuminen ja korporatisoituminen vaan myös sodanjälkeisinä vuosina alkanut politisoituminen sinänsä. Kriisissä eivät enää ole humanistiset tieteet vaan tieto sinänsä ja koulutuksen väitetty kyky tarjota jotain muuta kuin ideologiaa tai uskoa.

Mieleni tekisi sanoa, että muutoksen konstituoitumisen ja kokemisen merkittävä alue on itse politiikan ja talouselämän kentillä; en kuitenkaan halua luoda niin jyrkkää vastakkainasettelua, koska en usko, että olemme tekemisissä sellaisen murroksen kanssa, joka saattaisi sysätä kulttuurin toisarvoiseen rooliin. En myöskään usko, että voimme edelleen uusintaa tätä visiota yhteiskuntamuodostumasta erillisten tasojen tai toimintapiirien koostumana. Pikemminkin olemme keskellä tilannetta, jota Gramsci kutsui konjunktuurisiirtymäksi (conjunctural shift) (orgaaniseksi kriisiksi), jossa itse kulttuuri artikuloidaan ja paikannetaan uudelleen, jossa itse kulttuurin ’keskus’ – sen työ, kuten voisi sanoa – on siirtynyt (hetki, joka joissakin suhteissa muistuttaa aikaisempia hetkiä, joina historian muutokset johtivat itse kulttuurin kategorian uudelleenartikuloimiseen). Joten vaikka syntymässä oleva tunnerakenne on parhaillaan konstituoitumassa politiikan ja talouselämän toimintapiirien sisällä ja samalla konstituoimassa ne ”suoraan”, nämä prosessit ovat täysin erottamattomassa yhteydessä kulttuuriin (joka nykyään ymmärretään lähinnä teknisessä mielessä). Tämä nostaa yhä enenevässä määrin etualalle aineksia, joita meidän on pakostakin kutsuttava poliittiseksi ja taloudelliseksi kulttuuriksi.