Tarkkoja siirtoja

Kirjoittamisen arvo
Kirjoitin joskus opiskeluvuosina Jyväskylän ylioppilaslehteen mielipiteitäni humanismin luonteesta. Noilta ajoilta mieleen palaa esimerkinomaisina kaksi perusasiaa, jotka uskoin päteviksi, ja joilla uskoin selviäväni eteenpäin. Molemmat sain filosofian opinnoista. Toinen on Immanuel Kantin maksiimi: kohtele toista ihmistä aina päämääränä, ei koskaan välineenä. Toinen on Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun rehtorin Erik Ahlmanin kirjoituksista: ihmisen tehtävä on toteuttaa varsinainen minänsä. Molemmat asiat olen ymmärtänyt humanistisen kasvatuksen periaatteiksi, joista ei tingitä.

Kasvattaminen tarkoittaa sitä että ihminen saadaan kasvamaan itse. Ahlman painottaa ihmisen tehtävää: ihminen tekee itsestään tehtävän, tulla siksi mikä on, siis tulee löytämään itsestään varsinaisen minänsä. Tämä toteutuu koko elämän kestävän kasvun aikana. Ihminen on aina kesken. Tämä näkemys perustuu arvofilosofiaan, jonka mukaan ei ole mitään toimintaa, jolla ei toteutettaisi viime kädessä jotakin tavoitetta, päämäärää, eli arvoa. Ahlman erotti empiirisen minän, jonka jokainen itsestään havaitsee, ja varsinaisen minän, jota ihminen arvon tavoin alkaa etsiä ja toteuttaa.

Intialainen arvofilosofia erottaa neljä pääarvoa, jotka ovat portaikon kaltaisessa suhteessa toisiinsa. Alimmalla portaalla on aistinautinto, mielihyvä. Jos sitä toteuttava toiminta jää samalle tasolle, jäädään hedonismiin. Mutta alempia arvoja toteuttava toiminta voidaan, ja pitää, johtaa toteuttamaan ylempiä arvoja.

Miksi esittelen niitä tässä? Tässä valossa on katsottava mitä yliopiston edustamalle humanismille, ja kasvatukselle, on tapahtunut.

Arvojen portaikossa toisena on materiaalinen arvo, tavaramaailman hyvinvoinnin arvo, taloudellinen toiminta. Tätä esimerkiksi markkinatalouskapitalismi toteuttaa – ja jää kaikenlaisen keinottelun eli viime kädessä ahneuden valtaan.

Sitä seuraava porras on yhteisöllinen arvo; katsotaan yhteisön etua. Sitä hakemalla päästään jopa huomaamaan jotakin oikeudenmukaisuudesta. Mutta vaarana on takertua pelkkään vaikutus- ja määräysvallan tavoitteluun.

Ylin arvo on henkinen arvo. Sille on ominaista, että sitä voi tutkia ja määritellä loputtomiin, nimetä sitä vaikka kulttuuriksi, sivistykseksi (äärimmillään vapautumiseksi yms.).

Toisen arvon tasolla toimiva markkinatalouskapitalismi uskottelee tavaramaailman valtaan sulkemilleen että rajaton materiaalinen kasvu olisi mahdollista rajatussa, rajallisessa tilassa. Mutta vasta henkisen arvon alueella voi ajatella rajattoman kasvun mahdollisuutta. Pienenkin osasen toteuttaminen henkisen arvon alueella antaa varmuutta: tätä riittää. Sellainen toiminta on itse oma palkintonsa, ei väline.

Tavaramaailman haltijoille, ja toimijoille, näyttää riittävän toisen arvon alue, korkeimmillaan. Mutta ilmeisesti he eivät ajattele arvojen mittakaavassa.

Yliopiston tehtävä on perinteisesti ollut riippumaton perustutkimus ja saavutetun tiedon siirtäminen niin että tiedon ja ymmärryksen alueella voidaan edetä jatkuvasti ja soveltaa toisaalla. Nyt yliopisto on alistunut uusliberalistisen markkinatalouden asettamille ehdoille ja mittaa toimintansa määrällisten ja rahallisten kannattavuuden kriteerien perusteella. Yliopiston tehtävä on latistettu pankkitoiminnaksi; katsotaan kuinka mikäkin sijoitus kannattaa – tuottaa rahallisesti. Yliopisto ymmärretään pankiksi, joka sijoittaa ja hankkii rahaa.

Yliopisto on menettänyt oikean, omimman luonteensa, silloin kun voidakseen tehdä tutkimusta, tutkimus on tehtävä taloudellisena tilaustyönä. Tieteellinen tutkimus on ymmärretty puolueettomaksi, ja kaikille avoimeksi. Nykyään tehdään tutkimuksena yritysmaailmalle tilaustöitä, jotka jopa julistetaan salaisiksi.

Yliopiston kohdalla ei ole ymmärretty sitä että yliopisto todella onkin eräänlainen pankki, mutta parempi kuin tavallinen pankki: se kerää ja tallentaa tietoa, tietoa joka on yhteisesti jaettavissa. Eikä sekään riitä, vaan tavoitteena on tuottaa tiedosta ymmärrystä. Tämä on sellainen tulos, jonka merkitystä ja arvoa ei voi mitata rahassa. Ensimmäinen tehtävä on turvata perustutkimuksen tilanne, sen joka selvittää ja tarkkailee koko ajan mikä on tutkimuksen alan itsensä luonne ja kohde. Siinä joillakin yksittäisille tiedonmuruille ei aina heti näyttäydy käyttöä, mutta ilman niitä ei uutta nähdä. Ilmaantuu hiukkasia, joiden sijaintia ja merkitystä kokonaisuuden suhteen ei voida nähdä, eikä ennustaa mikä niistä mahdollistaa seuraavan hyppäyksen. Niiden antaman mahdollisuuden turvaa ainoastaan rakentava ja suvaitseva ilmapiiri, sellainen, joka ei mittaa toimintaa pelkästään tuotannon määrän perusteella. Hyppäyksien edellytykset saattavat syntyä hyvinkin hitaasti, ja huomaamatta. Niitä voi mitata myös rahassa ja tulosvastuullisesti – mutta silloin ei tehdä oikeutta toiminnan luonteelle.

Hallinto asettaa oppiaineille ulkoa päin tavoitteet, ja kuitenkin hallinto elää samoista määrärahoista, jotka yliopisto saa oppiaineiden piirissä tehdyn tuloksen perusteella. Miksi oppiaineet eivät siis itse saa määritellä valmistustavoitteitaan, koska ne työnkin tekevät? Tulevaa kehitystä suunnitellaan, mutta vain yhdenlaisena, sellaisena kuin hallinto sen näkee.

Yliopistolla on yhteiskunnallinen velvoite, mutta se ei ole rahan kierrättäminen. Humanistisen kasvatuksen, siis yliopiston, todellinen tehtävä olisi jalostaa materiaali, raha, sivistykseksi, hengeksi. Tässä ihminen itsessään on päämäärä, ei väline – mutta nyt ihmiset yliopistossakin, niin henkilökunta kuin opiskelijat, on alistettu hallinnon rahan tekemisen välineeksi. Rahassa mitattavaa tulosta pitää tehdä aina vain entistä enemmän, ja vähemmällä työvoimalla. Markkinatalous kohtelee ihmisiä rahan tekemisen välineinä, mutta kasvatuksen pitää toteuttaa korkeampia arvoja. Ja kasvatuksen ensimmäinen tehtävä on antaa opiskelijalle arvotaju, minkä avulla hän sitten toimii valitsemallaan alalla.


Entäpä jos valittu ala olisi kirjojen tutkiminen? Minkä vuoksi? Koska kirjoituksella, ja kirjoituksiin, tämä edellä kuvattu tietoisuus on tallennettu, siirrettäväksi ja sovellettavaksi.

Humanistinen perinne on syntynyt kirjoittamalla, ja kirjoituksia tutkimalla sitä on edistetty. Mutta nyt humanistit ovat kadottaneet merkityksensä. Tärkeät päätökset tapahtuvat yhteiskunnassa taloudellisen koneiston sanelemina, ja anonyymisti. Eikä päättäjiltä mitata viisautta ja harkintakykyä, vaan määräaikoina tarkistetaan kansansuosiota. Yliopiston humanistit ovat myös vaimeina, vaikka taloudellisin ehdoin tapahtuvat päätökset koskevat juuri heitä; ja humanismin perintöä.

Kirjoituksien tutkijoita ja kirjoittajia pidetään helposti kammioihin sulkeutuneina. Mutta se joka alkaa tutkia kirjoja, pääsee tutkimaan samanaikaisesti sekä ulkopuolista että sisäpuolista kohdetta, sitä miltä teksti näyttää, ja sitä mitä siitä oivaltaa. Oivalluksia saattaa tapahtua yksin ollessa, mutta ei henkisesti yksin. Kirjojen kanssa eläminen ei tarkoita sitä että juuttuisi kirjojen kansien tai kirjahyllyjen väliin. Tärkeintä on jakaa kiinnostus toisten kanssa. Kirjallisuus on kuitenkin viime kädessä jotain aivan muuta kuin se mitä on laitettu kansien sisään. Se on osaltaan sitäkin, mutta samalla se on sitä mitä se oli ennen noita kansia ja samalla sitä mitä se on kansien sulkemisen, tai muun käsittelyn, jälkeenkin. Kirjallisuuden olemisen tapa tarvitsee jatkuvaa tutkimusta. Miksi? Kirjoittaminen on perustava itsensä ilmaisemisen, itsensä toteuttamisen väline. Kirjoittamalla voi huomata mitä havaitsee, ja mitä ajattelee. Entisenlaista kirjallisuutta saattaa ”olla” enemmän kansien välissä kuin nykyistä saattaa ”olla” käyttöliittymässä, mutta kirjallisuuden tuottamisen ja toteutumisen tavat ovat meidän valittavissamme. Kirjallisuus on kokenut vuosituhansien aikana muodonmuutoksia, joista massatuotantoinen paperivaihe näyttää vielä merkittävimmältä, mutta muutokset tulevat jatkumaan. Kirjoittaminen ja kirja on kuitenkin korvaamaton tiedostamisen väline.

Kirjoitus muuttuu kirjallisuudeksi, kun kirjoitus saatetaan yhteisesti jaettavaksi. Siinä vaiheessa kun kirjoitus on jätetty kirjoittajan kädestä (tajunnastakin), se ikään kuin lakkaa olemasta, ja muuttuu sitä vastaavaksi kirjallisuuden ainesosaksi, tekstiksi. Kirjallisuuden professori Aatos Ojala luonnehti tekstiä esityksenä. Teksti esittää sanottavan. Tämä antaa ymmärtää, että sanottavan voi esittää monella tavalla. Niin voikin. Tämä pätee varsinkin asiasisältöön. Mutta kun kirjoituksella toteutetaan esitys, ja kun suoritus jätetään vastaanottajalle (usein monenkin käsittelyn jälkeen), on kyseessä ainutkertainen esitys, johon voi enää tehdä muutoksia vain monimutkaisten toimenpiteiden avulla (vrt. lakiteksti). Se voidaan monistaa, mutta sen ykseys pysyy. Sen jälkeen tulkitsija esittää sanottavan olevan se ja se, toinen tulkitsija esittää sen olevan tämä jne. (Vrt. asianajajien yhteenvedot siitä mitä todistajat kertovat.)

Kirjoitettu esitys saa aina lukijasta ja tulkitsijasta riippuen kerta kerralta muuntuvan, kaleidoskoopin kaltaisen luonteen. Mutta tulkintojen ymmärtämiseksi omassa arvossaan on hahmotettava se kaappi, josta kaleidoskoopit otetaan. Kirjat välittävät aistimuksia, elämyksiä, kokemuksia, ajatuksia, näkemyksiä, tietoisuutta. Tietoisuus jaetaan tilassa joka on kirjoittajien, lukijoiden ja tulkitsijoiden, tutkijoiden yhteisö. Intialaiset sanskritin kirjallisuusteoreetikot kirjoittivat ”hyvämielisistä”, täsmällisemmin ”hyväsydämisistä”, jotka ymmärsivät esityksiä, ja heidän yhteydestään, mikä koostui kirjoituksien tuntijoista. Heidän mukaansa kirjallisuuden, ja taide-esityksien, keskellä kehittyi sellaiseksi. Kykeneekö nykyinen yliopisto enää kehittämään kirjallisuuden tuntijoita? Kiinnostaako se ketään?

Humanistiseen perinteeseen on kuulunut tietyn arvostetun kaanonin tunteminen. Se koostuu kirjoituksista, joissa on valaistu selvästi ja esimerkillisesti elämän perusasioita ja niihin suhtautumista. Helposti ajatellaankin että ennen kuin kukaan voi mitään mistään todeta, olisi kysyttävä miltä pohjalta hän asiaa käsittelee, mitä hän on lukenut, mistä saanut ajatuksensa. Mutta ei merkitse paljoakaan mitä on lukenut, jos ei ole oppinut, eli ymmärtänyt. Ymmärtäminen johtaa toimintaan. Aristoteles totesi että elämässä käytännön ratkaisuille ei ole yleistä menetelmää, vaan on toimittava aina tapauskohtaisesti. Mutta jos toimitaan tuon lausuman mukaisesti, ei enää toimita tapauskohtaisesti, vaan juuri ulkopuolelta otetun periaatteen mukaisesti. Ja mitä tahansa tehdään, sillä on seurauksensa. Tämän pitäisi auttaa suhtautumaan arvojen mittakaavassa. Kun arvojen horisontti kokonaisuutena syrjäytetään yliopiston päätöksen teossa, yliopisto menettää oikean yhteiskunnallisen tehtävänsä.


Yliopistossa puhutaan tehokkuuden ja tuottavuuden lisäksi profiloitumisesta ja huippuosaamisesta. Olennaiseen vahvuusalueeseen ja erikoisosaamiseen keskittyminen ovat aina olleet itsestään selvyyksiä – mutta kestävätkö ne sellaisina, kun opetuksen taso madaltuu kun valmistumaan on saatava joka vuosi entistä enemmän opiskelijoita, ja entistä nopeammin? Kielen käyttö, ja siinä avainsanat, ovat kuitenkin vakuuttaneet toiminnan tehostamiseen. Se joka hallitsee retoriikan, hallitsee toimintaa. Mutta kuinka kauan? Kenties sinne saakka missä toiminnan resurssit loppuvat. Niin yhteiskunnan kuin sen sisällä yrityksien taloudellisen kasvun pakollisuudesta on tullut mantra, joka kyseenalaistuu ilmeisesti vasta silloin kun luonnonvarojen suunnittelematon käyttö on järkyttänyt luonnon järjestyksen. Sekö jää ihmislajin suurimmaksi ja tehokkaimmaksi saavutukseksi?

Sanojen asettelun taito oli ennen humanistien toimintaväline. Ja sitä käytettiin elämän arvojen osoittamiseksi ja toteuttamiseksi. Nyt siitä on tullut kauppatavara, jolla tuetaan vain taloudellista arvoa.

Filosofit ovat kirjoitelleet, kuinka ihmislajin olemassaolo saa korkeimman ilmauksensa kielessä. Edelleen, tai tarkemmin, katsottiin että tämä toteutuisi runoudessa ja ideaalisessa runousopissa. Tähän ei koskaan ole kuitenkaan päästy, ja nyt ainakin tiedetään, että haasteet ja esteet tuon osoittamiseksi ovat valtavat. Ajatus runoudesta ja sen luonteen tutkimuksesta kielen korkeimpana asteena on ajatuksena mielenkiintoinen – mutta olen vakuuttunut, että mikä tahansa käytännön tilanne, jossa käytetään kieltä kekseliäästi, on yhtä korkea-asteista kielen toteutumista.

Se, mitä on puhuttu, ei koskaan siirry täysin, kun se muunnetaan kirjoitukseksi, ei vaikka se kirjoitetaan sanasta sanaan äänitallenteesta. Mutta parasta on, että oleellisin saadaan siirretyksi. Esimerkkinä vaikka todistajanlausunnot. Vastaavasti siitä, mitä on kirjoitettu, on vaikea lukea suoraan kaikki mitä sillä tarkoitetaan, ja mihin se ulottuu. Esimerkiksi oikeudenmukaisuutta pyritään toteuttamaan kirjoittamalla lakitekstiä ja soveltamalla sitä. Sellaisen tekstin pitäisi olla ymmärrettävää, selkeää ja sovellettavissa, siis parasta ja tärkeintä tekstiä mitä voi olla. Tässä tutkimuskohde.

Mutta tässäkin on alue, jossa taloudellisen tuottavuuden kriteeri on ongelmallinen. Poliisitoimen kohdalla tilanne on mielenkiintoinen: kun toimintaa mitataan rahallisella tuottavuudella, muuttuuko elämämme turvallisemmaksi ja saavatko he entistä enemmän kiinni rikollisia kaikkialta, vai muuttuuko poliisin toiminta pelkäksi rahastukseksi, jolla kerätään varoja järjestelmän kassoihin? Jos järjestyksen, siis viime kädessä oikeudenkin, ylläpito ja kehittäminen mitataan rahalla eikä oikeudenmukaisuudella, voi kysyä tuleeko siitä hyvää kerrottavaa?


Kaikki palautuu kertomukseen. On yritettävä ilmaista mahdollisimman hyvin mitä on ilmaistavissa. Hyvä. Kaikki ei palaudukaan kertomukseen, vaan runouteen. En tarkoita runoudella muotoa, vaan ilmaisun erityistä tapaa. Sellaista jossa mikä tahansa, millä tahansa kohdalla, muutettuna, vaikuttaa kokonaisuuden merkitykseen. Kielen kehittyneimmästä asteesta uneksimisessa saattaa olla perää; kyse on vastaavasta ilmiöstä kuin esimerkiksi oikeudenmukaisuus, tai vaikka valaistuminen: emme voi muuta kuin viitata tällaisiin seikkoihin lausumilla tai määritelmillä, joilla tavoitellaan sen toteutumista jonkun henkilön erityisellä kohdalla – vaikka emme tavoita kokonaan itse kertomisen kohdetta, voimme kuitenkin luonnehtia sitä aluetta, jolla kohde esiintyy. Toisaalta voimme tehdä käytännön tilanteissa kompromisseja olosuhteiden kanssa siitä kuinka lähelle tuollaista tavoitetta voimme päästä. Juuri toiminta, oikea pyrkimys, ratkaisee: voimme luottaa siihen, että mitä enemmän pyrimme toteuttamaan tällaista tavoitetta, kuten kielen kehittynyttä käyttämisen tapaa, sitä enemmän se meille myös aukenee, sitä enemmän tulemme sitä tuntemaan. Tämä merkitsee sitä, että määritelmät eivät saa pysähtyä paikoilleen. Henkisen arvon alueella kohdetta nimetään aina uudelleen.

Kirjoittaminen esityksenä sisällyttää muita taiteen tapoja itseensä, koska kirjallisuudessa kielen avulla viestitään kaikkien aistien alueilta. Kirjoitus, teksti, kirja, kirjallisuus maalaa kuvia, liikkuvia kuvasarjoja, se jäljittelee ääniaaltoja, kehon liikkeitä, esittää ihmisen käyttäytymistä, rakentaa kohtauksia, soveltaa käsityön, tekniikan ja koristelun taitoja. Periaatteessa sama moniaineisuus, ja monialaisuus, pätee kaikkiin taiteellisiin ilmaisuvälineisiin ja -tapoihin: niiden tehtävä on välittää ja tuottaa aistimuksia kaikkien aistien alueilta ja antaa niistä koosteita, yhteenvetoja. Mutta kaikki tämä on vasta viittausta ja välinettä kirjoituksen todelliseen tehtävään: tuomiseen sen äärelle, josta/mistä aistit tajunnalle viestivät. Kirjoittamisen tehtävä on kertoa mitä sekä ihmisessä että ihmisen ympärillä tapahtuu. Ja tarvittaessa ottaa siihen kantaa.