Tarkkoja siirtoja

Kulttuurin elämät ja teot
Kulttuurintutkimuksen kentällä on käynnissä eräs niistä ”kriiseistä”, jollaiset ovat varsin tavallisia intellektuaalisten muodostumien elämänhistorioissa, mutta joiden olemassaolo harvoin tunnustetaan ja joita vielä harvemmin eritellään. Viimeaikaiset hyökkäykset kulttuurintutkimusta vastaan muistuttavat ensi silmäyksellä aiempaa kritiikkiä: kulttuurintutkimusta syytetään siitä, että siinä huomio kiinnittyy liikaa kulttuuriin ja liian vähän valtioon ja talouselämään, liikaa kulttuurieroihin ja liian vähän yhteiskuntien sisäisiin yhdistäviin piirteisiin, liikaa ruohonjuuritason vastarintaan ja liian vähän poliittiseen herruuteen. En siitä huolimatta usko, että tämänhetkiset levottomuuden aiheet ovat samoja kuin aikaisemmat. Jos monissa aiemmissa kritiikeissä suhtauduttiin vihamielisesti kulttuurintutkimuksen projektiin sinänsä, purevimmat nykyhetken kritiikeistä tulevat kulttuurintutkimuksen projektin sisältä ja haastavat sen, mistä on tullut valtavirtaa, kyseenalaistavat itse projektin ilmentymiä tai muodostumia.

Tarkoitukseni on tässä esseessä tarkastella lyhyesti kulttuurintutkimuksen ”kriisiä”. Ensiksi tarkastelen ”valtavirtaista” tai itsestään selväksi käynyttä tapaa konstruoida kulttuurintutkimus kenttänä, jonka keskiössä on itse kulttuurin käsite. Sitten tarkastelen osaa nykyisestä kritiikistä näin konstruoidun kentän sisäisenä ilmiönä. Kolmanneksi tarkoitukseni on osoittaa, että nykyinen kriisi on seurausta niistä suhteista, joita kulttuurintutkimuksella on muuttuvaan maantieteellis–historialliseen kontekstiin. Lisäksi mainitsen eräitä kysymyksiä, joihin kulttuurintutkimuksessa on ehkä otettava kantaa, jotta sen harjoittaminen voisi tulevaisuudessakin olla merkityksellistä poliittis–intellektuaalista työtä.

I. Kulttuuri kulttuurintutkimuksen sisäisenä elementtinä
Jokainen yritys kuvata kulttuurintutkimusta, on melkein pakollista aloittaa Williamsin kuuluisalla väitteellä, että ”Kulttuuri on yksi englannin kielen kahdesta tai kolmesta monisäikeisimmästä sanasta” (Williams 1976/1983, 87). Tämä seikka saattaa selittää miksi silloin, kun tietämystä jäsennettiin ja jaettiin modernissa yliopistossa, mikään yksittäinen tieteenala ei saanut vastuulleen kulttuuria (sillä tavoin kuin sosiologiasta tuli yhteiskunnan tutkimusta tai valtio–opista valtion tutkimusta). Sen sijaan kulttuurin alkuperän selvittelemisen tehtävä hajaantui sekä humanistisiin että yhteiskuntatieteisiin; kummallakin tieteenalalla on taipumus pitää itsestään selvänä jotain tiettyä kulttuurin puolta tai määritelmää, ja asiaa koskeva historiallinen itsetutkiskelu on harvinaista. Jäi kulttuurintutkimuksen (tai muissa paikoissa ja muina aikoina jonkin muun samantapaisen tieteidenvälisen muodostuman) asiaksi ottaa kulttuurin käsitteestä mittaa lähes sen täydessä monisyisyydessä.

Koska kulttuuri on syntynyt modernismin/moderniteetin arvoituksen ratkaisevana osatekijänä, kulttuurin käsite on välttämättä moniselitteinen; kulttuurintutkimuksen kentän konstituoi tämä moniselitteisyys. Kulttuurin moniselitteisyydellä on ainakin kaksi ulottuvuutta, deskriptiivinen ja normatiivinen. Deskriptiivisessä mielessä ”kulttuuri” on samalla kertaa transsendentti, erityinen ja sosiaalinen ilmiö. Transsendenttisessa mielessä se kuvaa erästä inhimillisen olemassaolon yleistä ehtoa: ihmisenä oleminen edellyttää välttämättä mediaatiota, jotakin – yleensä merkitykseksi kutsuttua –, joka välittää tietoisuuden ja todellisuuden kesken. Tämä on se kantilainen premissi, jolle moderni rakentuu, olettamus, että ihmiset eroavat perusolemukseltaan eläimistä siksi, että heiltä puuttuu vaistokoneisto, joka mahdollistaisi vuorovaikutuksen maailman kanssa. Mieli vastaa tähän puutteeseen ryhtymällä toimintoon, jota voisimme nykyään kutsua semioottiseksi tai symboliseksi – tai paremmin sanoen mieli on juuri semioottista tai symbolista käytäntöä! Todellisuus ei jäsenny ”luonnollisena” vaan symbolisena kokonaisuutena. Maailman mielekkyys – kokemuksen (tai ilmiön (fenomeeni) sanan Kantin tarkoittamassa mielessä) konstituoituminen todellisuuden (noumenon sanan Kantin tarkoittamassa mielessä) sijaan – on se kolmas tila, jossa ihmiset elävät elämänsä itse luomassaan maailmassa. Ja tämä kolmas maailma on tietenkin luotu maailma – ainutlaatuisen luovan maailmanrakentamistapahtuman tulos. Transsendentisti ymmärrettynä kulttuuri on kaiken inhimillisen toiminnan eräs puoli tai ulottuvuus, sillä sikäli kun jokin teko on inhimillinen teko, siihen liittyy ajattelua ja mielikuvitusta, itse merkityksen luomista.

Toiseksi kulttuuri on sellaisten toiminnan muotojen eräs osajoukko, jotka modernissa asetetaan etusijalle siksi, että niiden oletetaan olevan erityisessä suhteessa merkityksen muodostumiseen yleensä ja luovuuteen erityisesti. Tämä on tietysti se vaihe, jossa yhteenotot alkavat, eikä sanasota ole vieläkään päättynyt. Sillä kyse on siitä, miten suppean ja miten etusijaisen joukon kulttuuriin kuuluvat erityiset käytännöt ja objektit oikeastaan muodostavat. Koska kulttuuri on tässäkin yhteydessä transsendentti ilmiö, nämä käytännöt ja objektit ovat se tapa, jolla universaalinen on konkreettisesti olemassa; näin ollen voi olla vain yksi kulttuuri, kulttuuriinhan sisältyvät ihmiskunnan suurimmat mahdollisuudet. Jokainen taiteilija puhuu oman aikansa ja paikkansa ja jopa oman kielensä erityisyydestä käsin mutta ylittää tuon erityisyyden ja yksilöllisyyden (tai mahdollisesti hän kehittääkin sen täyteen mittaansa) puhumalla inhimillisen olemassaolon universaaleista mahdollisuuksista sanan universaali sekä maantieteellisessä että historiallisessa merkityksessä.

Tämä toinen määritelmä rajaa kulttuurin ”taiteeseen”, esteettiseen, ”parhaaseen, mitä on ajateltu ja sanottu”. Tämä tapa ymmärtää kulttuuri sekä ilmentää ensimmäistä määritelmää että on potentiaalisessa ristiriidassa sen kanssa. Kulttuurin ensimmäinen määritelmä vaatii vähintäänkin sitä, että kaikki ihmisten tietoisesti luovat symboliset toiminnot nähdään – riippumatta siitä, miten niitä arvotetaan – erityisinä esimerkkeinä merkityksen transsendenttisesta välittymisestä. Näin ollen kulttuurin on objektien ja toimintojen joukkona katettava kaikki ne symboliset toiminnot, jotka ovat luonteenomaisia populaarikulttuurille ja jopa sille yhä voimakkaammin kasvavalle kaupalliselle kulttuurille, jota uudet tuotantotavat ja jakelumediat ovat osaltaan synnyttämässä. Kaikki tällaiset toiminnot ovat välittymisen transsendenttisen käytännön konkreettisia ilmentymiä tai eriytymiä. Tässä yhteydessä kulttuuri samaistetaan symboliseen, erityisesti merkkien käyttöön liittyvään käyttäytymiseen ja usein – arkitietoisuuden tasolla – kieleen ja kaikkeen toimintaan, joka on yhteydessä kielen ja näin ollen kommunikaation luoviin mahdollisuuksiin.

Mutta tämä ajatus kulttuurista joukkona ainutlaatuisella tavalla symbolisia toimintoja on edelleen ristiriidassa sen käsitteen ensimmäisessä transsendenttisessa määritelmässä hyväksytyn näkemyksen kanssa, että kulttuurinen välittyminen on ihmiselämän ilmeisesti universaalinen osatekijä. Näin siksi, että kulttuurin käsitteen ensimmäisen merkityksen mukaan kaikki inhimillinen toiminta on maailmaa rakentavaa (välittävää ja välitettyä) toimintaa. Kulttuurin tuottavuus ilmenee itse yhteiskunnallisen elämän koko kirjossa tai siinä, mitä usein kuvataan jonkin kansan koko elämäntapana.


Seuraava sivu