Tarkkoja siirtoja

Pieni muistin murunen tuosta tilaisuudesta elää yhä. Seppo Toiviainen, joka piti alustuksen unkarilaisesta filosofista Georg Lukácsista, tuli siinä yhteydessä maininneeksi Thomas Mannin juuri suomennetun ”Tohtori Faustuksen” sanoen aikaansaannosta ”todelliseksi kulttuuriteoksi!” Radikaalin vasemman siiven intellektuellin heitto jäi soimaan korvieni väliin – ei siis pelkästään Marx vaan myös Mann. Mutta miksi Lukács ja Mann? Esa muistelee, että tilaisuudessa Toiviainen kertoi Lukácsin olleen Mannin ”Taikavuoressa” mallina keskeiselle Naphtan hahmolle. ”Katsopas Tiede ja Edistys -lehden tuonaikaisia numeroita”, hän vihjaa. ”Siellä jossakin tieteellinen elämä -palstalla pitäisi olla lyhyt kuvaus seminaarista ja sen alustuksista.”

Työhuoneeni hyllyssä ovat T&E -lehden liki kaikki tähän asti ilmestyneet numerot vuodesta 1976 alkaen, ja yhtenä syyskuisena sunnuntai-aamuna otin pinkan kyseisiä painotuotteita pöydälleni. Aloin selailla sivuja. Kokonainen ryöppy muistoja tulvahti mieleen. Ai, että Sekin kirjoitti jo silloin lehteen... muistan, miten kova aikanaan Tuon juttu oli... miksi en koskaan saanut tolkkua Tämän kirjoituksista... Selailin ja selailin, mutta viittausta tuohon nimenomaiseen seminaariin en löytänyt. Luin kyllä pari mainintaa Tutkijaliiton Jyväskylän yhdistyksen järjestämistä tilaisuuksista, kuten seminaarin yliopistokysymyksestä (20.1.1978) ja Frankfurtin koulukunnasta (13.–14.10.1978). Viimeksi mainitussa tilaisuudessa Erkki Vainikkala oli tarkastellut Adornon ja Lukácsin käsityksiä materialistisesta estetiikasta. Lukács oli tosiaan pop!

Menin kotona kirjahyllylle ja selailin Mannin Tohtori Faustusta (2. painos 1979) ja Taikavuorta (3. painos 1983). Oliko Esa ollut oikeassa tuosta Taikavuoren Naphta-nimisestä miehestä ja vieläpä niin pikkutarkasti. Kun kirjaa plarailin, sen löysin. Kyllä, sama mies! Kun tarkensin hakuani, hypähti silmiin sivulta 423 päähenkilön, alppiparantolassa lomailevan Hans Castorpin huudahdus: ”Mitä hittoa. Voi taivaan vallat, onko tuo mies jesuiitta?” ”Olette arvannut oikein”, myönsi herra Settembrini kevyesti. Selailin myös kauan sitten lukemani kirjan alkusanat, joilla Mann houkuttelee lukijaa pohtimaan kirjassa kerrotun ajan kulun ja sen kokemisen suhteellisuutta.

T&E -lehden alkuvuosien otsikoista kävi ilmi silloisen suomalaisen politiikka- ja yliopistomaailman kuumat ajat. Tutkijaliitolla oli leegio marxilaisesti suuntautuneita tutkijoita ja sitä pelättiin, vihattiin ja rakastettiin. Liiton organisaatio ulottui kaikkiin yliopistoihin ja korkeakouluihin, varsin monelle tieteen ja tutkimuksen alalle. Oman lehden tekstit kohdistuivat hyvinkin laajojen yhteiskunnallisten ja kulttuuristen ilmiöiden puntarointiin. Oli kapitalistisen tuotantotavan ja ideologian kritiikkiä, oli biologisen ja yhteiskunnallisen yhteentörmäyksiä, korkeakoulukysymyksen – silloisen tutkinnonuudistuksen – teesejä ja antiteesejä. Kovasti tuolloin puhutti tutkinnonuudistus; yliopistoihin ulkoa tuotu malli. Siitäkö alkoi meno, jolla ei vieläkään tunnu olevan loppua: uudistamista ja uudistamisen uudistamista, kehittämistä ja kehittämisen kehittämistä?

Päätin jatkaa selailua myöhempiin ilmestymisvuosiin ja pelkästään otsikoita katselemalla uskoin tekeväni havainnon, jonka voisi tavata suomalaisista vasemmistokulttuurisista ja -tieteellisistä aikakauslehdistä: ”yksien totuuksien” vaihtumisen monenlaisiin totuuksiin, kirjavoituihin kulttuurisen, sosiaalisen ja jopa henkilökohtaisen tematisointeihin aina esteettisiä ja lukemista maustavia poeettisia välähdyksiä myöten.

Niinpä vuosien varrella tuon T&E -lehdenkin sivuilta on avautunut sosiaalitieteilijöiden ja kulttuurin tutkijoiden, niin klassikoiden kuin nyky-ajattelijoiden värikäs kirjo. Itseäni on erityisesti kiehtonut ”Ison Been hurja joukko:” Bahtin, Barthes, Bataille, Baudrillard, Brecht, Benjamin, de Beauvoir, Bloch, Bourdieu, Buber? Paitsi heidän omista myös heitä käsittelevistä toisten kirjoittamista teksteistä löytyy niin monenlaisia merkityksiä ja niiden tulkintoja, että ”näin on” -vakuuttelujen sijaan lukija saa ottaa harteilleen tiedon epävarmuuden ja tiedon erilaisuuden ”sietämättömän kepeyden”. Jokainen mainittu kirjoittaja pistää keitokseen oman lusikkansa, soveltamatta suoraan tai sokeasti toisten jo kehittelemiä mittareita ja tutkimuksellisia konstruktioita.

Vuodelta 1980 lukaisen Sakari Hännisen ja Ilkka Tuomisen pääkirjoituksen: ”Ovatko tieteen tunnukset muuttuneet?” Kirjoittajat toteavat, miten Hermann Hesse ”Lasihelmipelissään” muistelee nykyisiä ilottomia aikoja ja miten hän palaa kaukaisempiin aikoihin, jolloin korkeakouluissa suorastaan vilisi nuoria faustilaisia luonteita. Nämä nuoret lähtivät täysin purjein laskettelemaan pitkin tieteiden ja akateemisen vapauden ulapoita ja tietenkin kärsivät kaikki harrastelijaa uhkaavat haaksirikot. Kirjoittajat korostavat sitä, että ”traaginen Faust on nerokas tieteen lupaus ja aito kansakunnan toivo.”

Muistellessani noita vuosien takaisia asioita alan kaihoilla ja tunnistan tavoittavani itseni noilta ”akateemisilta vapauden ulapoilta”, katseen ja kokemuksen rannattomilta vesiltä, usein vailla kompassia ja pysyvää suuntaa. Haaksirikkojen uhallakin niillä viihdyttiin ja saatiin siihen jopa kannustusta – ei minkään ministeriön tai viraston taholta, vaan yksittäisiltä opettajilta. On siis ainakin joskus ollut aikaa oleilla ja ihmetellä ilman, että olisi tuntenut syyllistyvänsä mihinkään tuottamattomaan laiskuuteen.

Kirjaston seminaarihuoneen kuulijoiden tarkkaavaisuus terästyi Erkki Vainikkalan noustessa aloittamaan juttuaan. Koska minulla ei ole muistiinpanoja, en pysty luonnehtimaan Erkin puheenvuoroa. Mutta, taas jotain välähti ja jäi päähän soimaan – Erkin tiivistys hänen esitelmänsä lopussa: ...”ja viihtynevät tyytyväisinä nahoissaan kuin Ionescon sarvikuonot?”

Otin myöhemmin selvää romanialaissyntyisestä Eugène Ionescosta ja hänen ”Sarvikuonoistaan” (”Rhinocéros”). Tämän 1950-lopulla kirjoitetun absurdin näytelmän, jossa erään kaupungin kaikki ihmiset, paitsi näytelmän keskushenkilö, muuttuvat sarvikuonoiksi, ydinsanomana oli konformismi, alistuvuus ja tottelevuus totalitaarisen ideologian edessä. Ionesco oli itse kokenut fasistisen liikkeen ”Iron Grandin” nousun Romaniassa jo 1930-luvulla.

Kun ajattelin noita mieleeni jääneitä Sepon ja Erkin kiteytyksiä, koin niissä paitsi yhteyttä jonkin yksittäisen ja yleisen välillä myös tunnetta siitä, miten jokin ihan pieni havainto voi muuttua sävähdykseksi ja jäädä elämään kuin sananlasku – eletyn ja koetun kansanomaistuksena.

Vaikka oma muistini kirjaston tapaamisesta oli utuisempi ja hatarampi kuin Esalla, se sai minut liikkeelle ja matkaan menneisyyteen ja takaisin. Samalla omat muistikuvat alkoivat saada uutta väriä. Oma muisti kohtasi toisen elävän sanan ja painetun tekstin.

Voisiko tuo ”sarvikuonojen tyytyväisyys” merkitä joillekin vain yksinkertaista elämän tasaisuutta? On työtä ja ruokaa, jota leuat voivat jauhaa. On jonkin verran arjesta poikkeavaa viihdettä ja mielikuvaa osallisuudesta johonkin suurempaan – eräänlaista ”sivullisen demokratiaa”, kuten Noam Chomsky on sanonut. Olisiko konformismi sellaista egon tyytyväisyyttä, joka ei kysele asioiden perään, ei anna tilaa omille eikä toisten äänille?

Miten hyvin ”Ionescon sarvikuonot” viihtyvät nykyisessä yliopistokulttuurissa – ja millainen voisi olla saman organisaation tämän päivän ”todellinen kulttuuriteko?” Onko nykyinen akateeminen luento, esitelmä, teksti enemmän lukeneisuuden kuin oppineisuuden osoitus?

Miten pitkälle voi mennä omassa alistumisessaan ja miten pitkälle kriittisessä maailmasuhteessaan? Löytyykö vieläkin kaiken tekstimassan keskeltä jotakin sellaista, jota voisi sanoa särmäksi, ellei peräti helmeksi? Onhan kysymysmerkkilause aina huutomerkkilausetta mielenkiintoisempi.