Lehtori Martti Airila, runoilija Juhani Siljo sekä ylikirjastonhoitajat Eeva–Maija Tammekann ja Oili Kokkonen ja toimistopäällikkö Eino Eskelinen kertovat seuraavassa työstään Jyväskylän tieteellisessä kirjastossa sekä Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun ja yliopiston kirjastossa. Vuosina 1914–1916 Jyväskylän Tieteellisessä kirjastossa työskennellyt Siljo kommentoi kertomuksia runollaan ”Maailman kirja”, jonka hän kirjoitti kirjaston vihkiäisjuhlaan vuonna 1916. Runo ilmestyi Siljon postuumissa, Ain’Elisabet Pennasen toimittamassa kokoelmassa Selvään veteen (Otava 1919). Airilan ja Siljon puheenvuorot löytyivät painetuista ja arkistolähteistä, Eskelistä, Tammekannia ja Kokkosta haastattelin kesällä 2002 valmistaessani videodokumenttia Jyväskylän yliopiston kirjastosta.
– En yhtään mitään!
– Mitenkä sen sanoisi? Sota oli päättynyt. Maailma oli epätietoisuuden tilassa, ja se heijastui tietysti Suomeenkin. Suomella oli myös omat ongelmansa: Valvontakomissio oli maassa. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli meneillään juuri silloin. Sotakorvauksia tehtiin kovalla voimalla. Säännöstely oli aika tiukkaa.
– Se oli hyvin ylimalkaista. Kerrottiin, että tämä on parikymmentä vuotta vanha ja vapaakappalekirjasto, Eino Eskelinen muistelee.
– En minä saanut, mutta minä otin sen itse hyllystä kun lopulta rupesin löytämään sieltä jotakin. Historia kiinnosti, ja sen perusteella sitten kyselin, ja jonkinlainen kuva muodostui.
– Vaan mitä tieteenhaaroja Jyväskylän yliopisto ensi aluksi edustaneekaan niin yksi asia on selvä: ilman kirjastoa ei tämä laitos kykene toimimaan. Ja selvä tämäkin seikka: kirjastoa ei luoda joidenkin vuosien, eipä vuosikymmenenkään kuluessa, siihen tarvitaan vuosikymmenien uutteraa keräystointa.
Airilan ihannekirjastossa olisi kaikki siihen saakka ilmestynyt kotimainen ja erityisesti suomalainen kirjallisuus Agricolasta alkaen. Hän otti vakavasti Porthanin sanat: ”Jokainen kirjain, jonka edellisinä vuosisatoina maamiehemme ovat julkaisseet ja joka on välttänyt kohtalon epäsuopeuden, on ahneesti talteenotettava.”
Kirjasto osti helsinkiläisen antikvariaatti Minervan konkurssipesän kirjavaraston vuonna 1914. Kirjoja ja muita painotuotteita rahdattiin Jyväskylään yhdeksän rautatievaunullista. Minervan oli perustanut valistusaatteen hengessä monipuolinen kulttuurimies Theodor Schwindt aikansa tunnetuimpien kulttuuri–ihmisten ja poliitikkojen tukemana vuonna 1896.
Martti Airilan lanko, runoilija Juhani Siljo lajitteli Minervasta hankitun kirjallisuuden viiteen luokkaan: Fennica–osastoon, varmasti säilytettävään ulkomaalaiseen sekä arvoltaan epäilyttävään ulkomaalaiseen ryhmään, arvokkaampiin liikakappaleisiin sekä hylkytavaraan. Ulkomaisen kirjallisuuden laatua Siljo selostaa seuraavasti:
– Monen alan harrastajat saavat kuitenkin epäilemättä paljon iloa ja hyötyä tästäkin osastosta. Ehkä paraiten on edustettuna saksalainen uskonnollinen kirjallisuus – lukemattomien postillain ohella mahtavia teologisia järjestelmiä – sekä kansantalous ja tilastotiede (etupäässä saksalaista, skandinaavista ja italialaista tilastoa). Samaten on latinalais–kreikkalaista kirjallisuutta – sekä alkukielellä että käännöksiä – erittäin runsaasti. Uudemmista kansoista ovat kaunokirjallisuuden alalla jälleen saksalaiset edustetut täydellisimmin, nimenomaan n.s. klassikkojensa kautta. Tästäkin kirjastosta huomaa saksalaisen kirjallisuuden suuren levinneisyyden maassamme. Skandinaavisia kirjailijoita edustaa myös huomattava, vaikka kirjava kokoelma. Sen sijaan on ranskalaisen ja englantilaisen kirjallisuuden määrä verraten vähäinen. Kirjailija Ain’Elisabet Pennanen kuvaa romaanissaan Kaksi raukkaa runoilija Juhani Siljon suhdetta työhönsä Jyväskylän Tieteellisen kirjaston kokoelmien järjestäjänä. Ain’Elisabet on romaanissa Laisa Helmer ja Juhani on Elias Herkko. Romaani ilmestyi kirjailijan kuoleman jälkeen tämän pojan Jarno Pennasen toimittamana (WSOY, 1968).
– Ne jäivät erityisen hyvin mieleen, sillä silloin pääsin ensimmäisen kerran läheltä näkemään, miten tutkimustyötä tehdään. Siellä esimerkiksi Eira Paunu teki väitöskirjaansa. Häntä varten tilattiin maakunta–arkistosta tuomiokapitulin vanhoja pöytäkirjoja. Sakari Kuusi teki jotain tutkimusta, taisi olla Schildtin elämäkerta. Hän luki vanhoja sanomalehtiä, niitä löytyi meiltä itseltämme eikä niitä tarvinnut tilata. Sitten Ahti Rytkönen tutki sellaista asiaa, että onko juuri puhumaan oppivan lapsen ja Afrikan alkuasukasheimojen puheessa jotakin yhteistä. Häntä varten tilattiin sitten Afrikan kieliä koskevaa kirjallisuutta muistaakseni Lähetysmuseosta. Silloin minä pääsin jotenkin näkemään, että tutkimusta tehdään tällä tavalla, ja me voimme olla siinä apuna.
– Täytyy sanoa, että tiesin itse asiassa aika vähän, Eeva–Maija Tammekann tunnustaa. Olin kai jotakin jostakin lukenut. Tiesin tietysti sen, että Jyväskylän tieteellinen kirjasto oli perustettu erikseen ja oli olemassa aikaisemmin.
– Tiesin koulutuksenikin perusteella, että tämä on Fennica–kirjasto ja että täällä on hieno suomalaisen kirjallisuuden kokoelma, sanoo Oili Kokkonen. Muilta osin pidin tätä lähinnä seminaarinkirjastona. Yllätys vuonna 1960 minulle oli se, että täällä on aika huomattavat ulkomaiset kokoelmat, jotka olivat luetteloimatta.
Martti Airila on luonnehtinut kirjaston Magna Chartaksi valtioneuvoston päätöstä antaa Jyväskylän Tieteelliselle kirjastolle painotuotteiden vapaakappaleoikeus vuonna 1919.
Eeva–Maija Tammekann tuli kirjastoon samana päivänä, kun kasvatustieteellisen tiedekunnan humanistinen osasto aloitti toimintansa.
– Sehän tarkoitti myös sitä, että siellä oli myös kielten opetusta. Historian opetuksen kannalta oli hyödyksi, että vapaakappaleoikeus oli ollut jo vuosikymmeniä. Heti piti ruveta hankkimaan uutta kirjallisuutta. Sitten tulivat nopeassa tahdissa muutkin: matemaattis–luonnontieteellinen tiedekunta, liikuntatieteellinen tiedekunta ja paljon uusia professuureja. Siinä oli kädet täynnä työtä, ei voi muuta sanoa.
– Ei ollut mitään visioita. Heti piti ruveta hankkimaan kirjoja uusien alojen opiskelijoille. Niitä jouduttiin sitten aika paljon lainaamaankin. Muistan, miten Åbo Akademista oikein kerjäsin kaukolainoja, joita ne ehkä muuten eivät olisi antaneet. Soitin sitten tuntemilleni ihmisille, ja sain jotakin. Ei siinä oikein ehtinyt ajatella sitä visiota. Mutta tietenkin täytyy sanoa, että minulla oli käsitys että kun on tullut uusi tiedekunta, pitäähän opiskelijoilla ja opettajilla olla kirjoja.
– Tietenkin sen uuden kirjastorakennuksen saaminen oli uran kohokohta, Eeva–Maija Tammekann vastaa. Olihan sillä suuri merkitys. Muistan, kun olin lähdössä pois Jyväskylästä niin ylioppilaskunnan edustajat tulivat luokseni ja toivat ylioppilaskunnan viirin, joka on minulla vieläkin tallessa. He sanoivat, että uusi rakennus on merkittävällä tavalla parantanut opiskeluedellytyksiä. Se varmasti olikin totta, sillä Aallon kirjastossa oli kuusikymmentä lukupaikkaa ja uudessa rakennuksessa lähes neljä sataa. Totta kai sillä oli merkitystä mutta oli positiivista, että opiskelijat sanoivat sen. Silloin olin käynyt Englannissakin ja nähnyt muuallakin jonkin verran sekä vanhoja että uusia kirjastoja. Kävin kerran Saksassa Reinin laaksossa, minne oli rakennettu uusia kirjastoja, ja minulle tuli se käsitys että täytyy olla eräänlainen sekoitus varastotiloja ja lukutiloja. Lukutiloissa täytyy olla myös aika paljon kirjallisuutta. Vaikka vapaakappalekirjastossa täytyy tietysti olla varastotkin.
– On kaksi tai kolme toisilleen vastakkaista asiaa, Oili Kokkonen muistelee. Ensimmäinen on tietenkin vuosi 1988, jolloin vietettiin suomalaisen kirjan viisisataavuotisjuhlia. ”Kirja keskellä Suomea” nousi näkyviin paitsi Suomessa myös kansainvälisesti. Kuljetin salkussa lentokoneessa ensimmäisen Suomea varten painetun kirjan, Missale Aboensen, nähtäväksi New Yorkiin Columbian yliopistoon. Näyttelyn avasi Suomen silloinen pääministeri Kalevi Sorsa. Toiset ovat tietysti näitä tietotekniikkapuolen asioita. Yksi kohokohta taisi olla vuonna 1991, jolloin kirjaston kokonaisjärjestelmä VTLS vihittiin käyttöön, ja toinen oli sitten pari vuotta myöhemmin, kun avasimme pääsyn internetiin yleisölle – opiskelijoille ja kenelle tahansa joka kirjastoon tuli. Eräänä makeana asiana tässä – mehän esittelimme www–sivuja yliopistoyhteisön ulkopuolellekin – oli se, että voimme esitellä Keski–Suomen Telen johtajille, miten www ja internet toimii.
– Mukavimpia tehtäviä oli tietysti se, että sai tutustua Suomen kirjallisuuteen, ihan kaikkeen, sanoo Eino Eskelinen. Ennen kaikkea siinä oli pienoiskirjallisuuden lajittelu. Mehän saatiin valtava määrä ja saadaan kai edelleenkin tilaisuuksien ohjelmia, eri tehtaiden mainoksia, mainoskuvia. Tällaisten laatikoiden purkamisessa ja lajittelemisessa sai hyvän kuvan nykyelämästä Suomessa, siitä mitä Suomessa tapahtuu ja mistä ihmiset ovat kiinnostuneita. Sitä kautta sai kosketuksen koko suomalaiseen yhteiskuntaan sillä hetkellä.
– Yleinen suunnittelu, se oli mielenkiintoisinta johtajakaudellani, Oili Kokkonen kertoo. Siinä kiinnostaa erilaisten vaihtoehtojen pohtiminen, ja myös se, miten ne vaihtoehdot, olemassa olevat resurssit ja erityisesti henkilökunta ja henkilöstön henkiset resurssit voidaan toteuttaa.
– Oli kiva seisoa ja katsoa kaiteen äärellä, kun minä näin ihmisten liikkuvan kirjastossa, Eeva’Maija Tammekann muistelee viimeistä työpäiväänsä Jyväskylän yliopiston kirjastossa. Minulle tuli sellainen tunne – varsinkin sen jälkeen kun oli tehty selvitys, että opiskelijat olivat siellä pitkiä aikoja – että kyllä se joillekin oli ilmeisesti ihan koti.
– Salaisia mielipaikkojani kirjastossa ovat Fennican kokoelmat, sanoo Oili Kokkonen. Niissä tulvii se, mitä kirjallisuutta Suomessa ilmestyy ja mitkä määrät ja koko suomalaisen tiedon moninaisuus, joka tässä talossa on. Minä nautin siellä Fennica–kokoelmien hyllyjen välissä.
– Kyllä voi sanoa, että siinä tunsi historian havinan ympärillä, Eino Eskelinen lisää.
– Jos minä ajattelen Jyväskylän yliopiston kirjastoa käyttäjänä, se on sellainen mahdollisuuksien talo, jossa on loputtomat resurssit kaikenlaiseen tietoon, opiskeluun, itsensä avartamiseen, Oili Kokkonen sanoo. Jos minä ajattelen sitä työpaikkana, se on mukava työpaikka. Se on ihmisten kanssa työskentelyä, se on työskentelyä käyttäjien kanssa. Työhän on myös tiimityötä, ja se on sillä tavalla miellyttävää työtä, että siinä tuntee tekevänsä yhdessä työtä.
– Kirjaston pitäisi välittää suvaitsevuutta ja tasapuolisuutta kaikkien erilaisten mielipiteiden kesken. Tällaisen viestin minä haluan antaa. Minun mielestäni kirjasto ei voi ottaa selvästi kantaa, kirjastossa ei saa ainakaan olla tiukkapipoinen, kiteyttää Eeva–Maija Tammekann.
– Kirjasto on aina täällä, Oili Kokkonen sanoo.
– Tämä ammatti on tietenkin ollut monipuolinen ja kansainvälinen, mitä minä olen arvostanut. Minä aina mielelläni tein töitä, joissa oli vähän suurempia kokonaisuuksia. Tietysti siinäkin piti olla pikkutarkka, mutta siinä oli vähän enemmän aineistoa kuin vain yksi kirja, Eeva–Maija Tammekann sanoo.
– Voisi sanoa, että se on ollut uteliaisuutta ja sitä että työ on ollut hyvin monipuolista ja antavaa, Oili Kokkonen tiivistää.
– Tuskin missään muussa ammatissa niin selvästi joka päivä huomaa, kuinka vähän todella tietää, aina tulee jotakin uutta, Eino Eskelinen paljastaa.