Parikymmentä vuotta sitten hoksasin, että ilmaisussani oli vikaa. Se oli onttoa. Eleet olivat isot, mutta sisältö heikkoa. Kirjoitin pelkästään yleiskielellä silloin. Yleiskieli on looginen ja järkevässä käytössä. Järkevyydessä ei ole moittimista. Kuitenkin kieleni tila säikähdytti minua. Huomiosta johtuen opettelin murteeni uudelleen. Se on läntistä savoa, pohjoista Keski-Suomen murretta. Sitä puhutaan Viitasaaren seuduilta suunnilleen Tikkakoskelle asti.
Löysin murteestani tällaisia piirteitä:
Imperfektin tunnus on sanan lyheneminen:
Esimerkkejä partitiivista:
Murteemme partitiivi voi olla yleiskielen mukainen, kuten lauseessa: Elor riemuja näetä.
Tunnetaan myös ie-partitiivi: Siellom paljom mukavie miehie. Ku oes ies jonkunnillaesie naesie.
Uo-partitiivi kuulostaa tältä: Syököä lapset korppuo. Minulle Jallu tarjossip pirtuo.
Loi-monikko on partitiivissa paikallaan: Siellol paljon tyttölöetä ja joetae pojannappuloeta.
Het. Niitä pitäjiä, joissa käytetään ylisanaa het, kutsutaan het-pittäiksi. Ilmaus esiintyy tämäntapaisissa yhteyksissä:
Tokko. Yleiskieli ilmaisee: ”Eikö teillä olisi tarjota tupakkaa?” Se ei ole kovin johdonmukaista. Murteessamme sama sanotaan: Tokko teilloes ojentoa tupakkie? Tokko on myönteinen ja suostutteleva: Tokko viihtisit hakkea vettä? Tokko onkaan pahasti pyyvvetty, tokko onkaan tokko?
Ilmaus vissiin on käännettävissä joko: varmasti, tarkalleen tai: mahdollisesti, kenties, luultavasti. Seuraavaan lauseeseen soveltuvat molemmat tulkinnat: Se vissiiv valehtelloo, joka vissiim puhhuu.
Yleiskieli on turhaan yksinkertaistanut genetiivin. Murteessakin ilmenee n-genetiivi. Villen naene ol korrea, mutta omistusta ilmaistaan muutenkin:
Murteemme genetiiviä ei näy ilmaistavan niinkään n:llä kuin pyrkimyksellä sitoa sanoja toisiinsa.
Sanasto kehittyy aikansa oloihin. Me emme enää käytä sellaisia ilmauksia kuin innota, hyyvvistyä, äityä emmekä sano kalasta, että se on vähäläntäne. Meiltä on kadonnut sammiollinen sanoja. Tilalle on tullut tiinullinen uusia, kuten: käyttöjärjestelmä, televalvonta ja kasvottomat markkinavoimat.
Yleiskielen kirjoittamista haittaa se, kun äng-äänteelle ei ole merkkiä. Äng on suomessa jäntevä ja kaunis. Se esiintyy yleensä koon edellä. Jos kuuntelet sanaa honka, niin huomaat, että siinä ei ole ännää. Miksi sitten kirjoitetaan? Sanassa kengän ei kuulu ännää eikä geetä. Murteen kirjoittaminen kaipaisi äng-äänteen lisäksi muitakin merkkejä. Ainakin olisi jotenkin keinoteltava, jotta oikea ääntämys ilmenisi. Miten kirjoitetaan ”haudevesi”? Haovvevves on lähellä, mutta hauweves vielä parempi. Äl-äänne on hollolainen tai savolaisittain öljyinen tai hyvinkin kirkas, ellei suorastaan kileä.
Joskus tekisi mieli merkitä pysähdyksen tai noston merkki tällaisiin tapauksiin:
Puheessa ei ole välimerkkejä. Välimerkin asia ilmaistaan muuten. On eripituisia taukoja. Kertoja voi kiihdyttää kuvattavaansa. Hän hengittää sitten vasta, kun on päätöksessä. Kertoja voi ähkäistä tai hän haukottelee. Kirosanat ovat huutomerkkejä. Työtä tekevän lauseet muokkautuvat askareen mukaan ja hän lainaa työn ääniä sellaisinaan. Joidenkin puhe ruikuttaa, toisten naukuu tai keikahtelee. Mestarit käyttävät puhevirhettä hyväkseen.
Arvellaan puheen syntyneen sen jälkeen, kun ihminen nousi pystyksi, koska silloin elimet, joilla puhetta tuotetaan, asettuivat sopivaan asentoon.(Lapsikin oppii puhumisen ja kävelemisen melkein samanaikaisesti). Puhe tuotetaan heikohkolla, vaikkakin varsin näppärällä koneistolla. Aivot ja jonkinlainen tarkoitus ohjaa puhetta, mutta puhujan on osattava käyttää hengitystään, äänihuuliaan, suun ja onteloittensa kajantoja, kielensä liikkeitä ja suunsa pärintöä. Koska suu varsinaisesti on syömiskäytössä, puhekin maistuu joltakin.
Kirjoitettu kieli saattaa olla musikaalista, mutta musikaalisuus ei ole niin alituiseen läsnä kuin puhuttaessa.
Minulla itselläni on ollut, johtuen siitä että olin kotimurteeni unohtanut ja jouduin etsimään sen uudestaan, tapana puhua juttuja ilmaan. Arvelen, että olen tarinoinut ainakin kymmenen kirjan verran taivaan tuuliin. Ilmaan puhumisella on se etu, että kertomukseen saa aseteltua tai siihen tulee sellaisia rakenteita, joita muutoin ei pälkähtäisi mieleen. Joskus syntyy kepeyttäkin:
Minä saonassa jo Einarille toemitin, että ihmisej joskus pittää juhlastae ymmärtöä eikä aena voan työr rintaar ryngätä. Myö lähetään Seorojentalolle nyt. Onko sinulla voetetta? Voes enoltan löytyö jottae. Istuttiin saonar rappusilla ja naprittiim paperrossit.
– Ihmine on ku´ aokor reonassa. Suurije asijoejje eessä ihmine o.
Sittem puvettii alastom mies korreaks keskellä tuppoa ja kammattiim peä. Jakkaos kateltiin korvalliselle ja laene työnneltii ohta´ ettee. Nykäse nyt vielä pattiiniit jalakoes! Enkö minä tämmösenä kelepoas? Minullei oo ikänä ollu juhlakenkeä. Juoksuttokoa lapset perästä soapasta rompposta, meijjä on kiirehittävä nyt.
Tulivat pihassa minulta kysymää, että etkö lähtis ruunuhäehin suluhaseks, kun Kunnar kiels. Ensil lupas, mutta sano sitte: Minulloes morsijamessa korjoamista. Myö sitä Kunnarille toemitettii, että leikkiehän tämmöne o. Sano: Minulle ei mikkää oo leikkie, paenakoa viimmenni mieliinnö semmonen tottuus.
Vastasim poikien kysymöksee:
– En ite lähe ruunuhäehin suluhaseks, mutta minulloes tässä kengätöm mies vieressän, hymmyilöö ku´ aorinko aejjan takana.
– Tämähä om paljonni sinuva paremp mies ja kengättömmyys ei haettoa mittää, vällyje´ allehha koevet tökitää. Hipsastaan nyt takakaotta kiesilöelle.
Sitten soetettiim pillit ja kulkuvetta ol jottae. Kohta tul hevonenni polevet korkeina ja ylypeil valjaellaa. Istuvat kiesilöellä hyvim puvetut morsijo ja suluhane. Rupes piikoja itketyttämmää. Miksei myö tuosta Einarista aekasemmi ymmärretty. Sehä o juhlissa kommea kun kurk. Kyytimies keäns kärryt nii, että peäs Einar heinikkoo laskeotummaa eikä kukkaan sej jalakoja syynännä. Sitten tokkas morsijo Einarta kylykee. Hoksas suluhane seoralaesesa:
– Tuommosta uhkeotta em millonkaa oo tavanna. Pikkuset kärpäset huiteloo harsos ympärite vae kukkieko nuo o. Voe voe voe! Pittää huokuo joskus ja haokkoa ilimoa syvvää.
– Elä puhku joutavoa, tokas morsijo. Minullo huol, minullei oo kenkie jalossa minkäällaesie.
– Pitäs sev verra lähtiessä vilikasta, vastas Einar siihe.