Tarkkoja siirtoja

Kimmo Jokinen
Sosiologia ja kulttuurintutkimuksen ”kulttuurinen” käänne
Kulttuurintutkimuksen kriisi?

Yksi merkittävimpiä viime vuosikymmeninä sosiologiassa ja laajemminkin yhteiskuntatieteissä näkyneistä muutoksista on ollut niin sanottu kulttuurinen käänne. Sen merkityksestä kertoo muun muassa se, että sitä on sanallistettu monin tavoin. Käänteen ohella on puhuttu epistemologisesta murroksesta, kriisistä ja jopa paradigman vaihdoksesta. Osa tätä prosessia on myös kulttuurintutkimuksen aseman vankistuminen ihmistieteissä. Kiihkeimmät intohimot ovat keskustelusta haihtuneet, mutta keskustelua ei ole vielä kokonaan käyty. Sosiologia-lehdessä on tälläkin vuosituhannella käsitelty aihetta – etenkin rakennesosiologian ja kulttuurintutkimuksen välistä suhdetta – sekä artikkeleissa että keskusteluosastojen puheenvuoroissa.

Kulttuurinen käänne ja kulttuurintutkimuksen lisääntynyt merkitys eivät rajoitu pelkästään yhteiskuntatieteisiin. Niiden vaikutukset ovat näkyneet myös humanistisissa tieteissä, vaikka ne eivät niissä ole saaneet aivan niin vilkasta keskustelua ja suurta hämmennystä aikaan kuin esimerkiksi sosiologiassa. Yhteiskuntatieteilijöiden tapaan humanistien kiinnostus aiheeseen näyttää olevan laskussa. Kulttuurintutkimusta tehdään monella kentällä edelleen paljon, mutta sen suhde lähitieteisiin näyttää jollain tapaa normaalistuneen. Sen asemasta ja merkityksestä käydään enää harvoin kovin tiukkoja kiistoja.

Toisaalta käänne on tullut uudella tavalla ajankohtaiseksi, nyt kulttuurintutkimuksessa itsessään. Cultural Studies -lehden tämän vuoden ensimmäisen numeron avauksena on Jan Baetensin (2005) artikkeli ”Cultural studies after the cultural studies paradigm”, ja nyt käsillä olevasta Erkki Vainikkalan juhlakirjasta löytyy Lawrence Grossbergin (2005) kulttuurintutkimuksen kriisiä käsittelevä kirjoitus. Sosiologian ja kulttuurintutkimuksen kulttuuriset käänteet eroavat varmasti monilta osiltaan toisistaan, mutta yhtä ilmeisesti niissä on myös jotain samaa. Siksi käänteistä jälkimmäinen, ”nuorempi”, voi itseymmärryksensä osalta oppia jotain edelliseltä.

Tässä kirjoituksessa teen ensin lyhyen yhteenvedon siitä, miten kulttuurin käsitteen nykyinen, moderni versio ja kulttuurintutkimus tulivat sosiologiaan. Sen jälkeen on vuorossa silmäys kulttuurintutkimuksen omaan, parhaillaan iduillaan tai jo meneillään olevaan käänteeseen. Lopuksi pohdin sitä, miten sosiologialle ja kulttuurintutkimukselle ominainen tapa osallistua oman tutkimuskohteensa konstruoimiseen ja siihen yhteydessä oleva refleksiivisyys käytännössä ajavat ne käänteestä toiseen ja pakottavat ne yhä uudelleen kysymään kriittisesti omia lähtökohtiaan.

Kulttuuri tulee sosiologiaan

Yhteiskuntatieteissä kulttuurisen käänteen alku ajoitetaan melko yleisesti 1970- ja 1980-luvulle. Esimerkiksi suomalaisessa sosiologiassa alettiin 1980-luvun alkupuolelta lähtien kyseenalaistaa lähestymistapoja, joissa melko kärjistyneen materialistisesti korostettiin taloudellisten tekijöiden merkitystä yhteiskunta-analyysissa ja sosiaalisen elämän tutkimisessa. Samalla alettiin kiinnittää huomiota siihen, että sosiaalista elämää on mahdollista tarkastella myös kulttuurisena ilmiönä ja että juuri kulttuurintutkimuksella on tarjota uusia tarkastelutapoja ja menetelmällisiä ratkaisuja tällaisen ilmiöalueen käsitteellistämiseksi ja tutkimiseksi.

Yhteiskuntatieteiden lisääntynyttä kiinnostusta kulttuurintutkimusta kohtaan on taustoitettu monella tavalla. Yhdeksi syyksi kasvaneeseen kysyntään kulttuurintutkimusta kohtaan on nostettu oletus, että sosiaalinen todellisuus olisi jollain tapaa muuttunut aiempaa diskursiivisemmaksi ja kulttuurisemmaksi (Jokinen ja Kovala 2004, 83). Tällaisessa historiallisessa selitystavassa vedottiin muun muassa siihen, että kulttuurin merkitys sosiaalisten suhteiden rakentumisessa oli entistä suurempi. Tähän liittyen arveltiin, että sekä kollektiiviset että yksilölliset identiteetit olisivat jollain tapaa aiempaa kulttuurisempia. Myös kulutuksen katsottiin muuttuneen yhä enemmän merkkien ja symbolien kulutukseksi. Tämän lisäksi todettiin, että yhteiskuntatieteissä perinteisesti puhtaasti taloudellisina pidetyt ilmiöt eivät sellaisia olleetkaan, sillä talous ja kulttuuri olivat perin juurin kietoutuneet toisiinsa. (Esim. Skeggs 2004, 136–144, Willis 2003, 402–410.) Sosiaalisen elämän katsottiin muutenkin olevan entistä tiukemmin kietoutunut ympäröivään kulttuuriseen tilaan. Pari kolme vuosikymmentä sitten vilkkaana käyty keskustelu modernista ja postmodernista voidaan myös laskea näiden historiallisten perusteluiden joukkoon. (Ks. esim. Jameson 1986, 229–234.)

Kulttuurinen käänne merkitsi myös tutkimuksellisen painopisteen siirtymistä kohti kulttuuria. Sosiaalitieteissä on ollut vahva perinne lähteä liikkeelle yhteiskunnan rakenteesta ja taloudellisista tekijöistä. Kulttuurisessa käänteessä korostettiin juuri kysymyksen kulttuurista olevan yksi näiden tieteiden perustavimmista kysymyksistä. Tutkimmepa mitä tahansa sosiaalisiin suhteisiin tai identiteetteihin liittyviä ilmiöitä, kulttuuri on ehdottomasti otettava tarkasteluihin mukaan, koska se oli ratkaisevan tärkeä tekijä näiden ilmiöiden konstituoitumisessa. Kulttuuriteoria haastoi yhteiskuntateorian, ja sosiaalitieteissä omaksuttiin perinnäisistä kulttuuritieteistä peräisin olevia ajatusmalleja. Sosiologisissa tutkimuksissa opittiin hyödyntämään muun muassa kirjallisuudentutkimuksesta ja taiteita tutkivista humanistisista tieteistä lähtöisin olevia näkökulmia ja tutkimusmenetelmiä. Oletus, että todellisuus koostui tarinoista, symboleista, teksteistä, diskursseista ja merkeistä antoi aiheen etsiä kulttuuritieteistä käsitteistöä, jolla tästä merkityksellistetystä todellisuudesta saataisiin mahdollisimman monipuolinen kuva. (Jokinen & Kovala 2004, 82.)

Keskustelu kulttuurisesta käänteestä on tietenkin vain yksi tapa hahmottaa niitä muutoksia, joita sosiologian asemassa ja roolissa on viimeisten vuosikymmenten aikana tapahtunut. Lähes rinnakkainen versio on kehityskulku, jossa positivismi ja jälkipositivismi alkoivat väistyä konstruktionismin tieltä. Molemmissa muutoksissa oli kuitenkin kyse samantapaisista asioista, kuten kiistoista, joita käytiin kvantitatiivisista ja kvalitatiivisista tutkimusmenetelmistä tai siitä, oliko todellisuus ”totta” vai konstruktio ja oliko todellisuudesta mahdollista esittää sitä koskevia objektiivisia tieteellisiä totuuksia vai pelkästään tulkintoja, joiden totuusarvoa on vaikea määritellä. (Esim. Guba & Lincoln 1994, 109–112 ja Puuronen 2005, 59.)

Käänteet kulttuurintutkimuksessa

Kulttuurintutkimuksen suosiota lisäsi sen kasvanut kysyntä yhteiskuntatieteissä 1970-luvulta alkaen. Itse kulttuurintutkimuksen syntyä taustoittaneet tekijät voidaan ajallisesti jäljittää hieman kauemmaksi. Yksi avainvuosista on 1964. Stuart Hall (1992, 11) muistelee, että tuolloin hän perusti Birminghamin yliopistoon yhdessä Richard Hoggartin kanssa nykykulttuurin tutkimuskeskuksen, mikä johti niin sanotun Birminghamin koulukunnan ja kulturalistisen tutkimusotteen syntymiseen. Hall väittää, että tätä ennen kulttuurintutkimusta ei ollut olemassa vielä minkäänlaisessa muodossa. Humanistisissa tieteissä, Hall (mt., 11–13) muistelee, oli omistauduttu lähinnä kulttuuriperinnön vaalimiseen, ja yhteiskuntatieteissä kulttuurista puhuttiin abstraktisti eräänlaisena normien ja arvojen järjestelmänä. Hall ja Hoggart kehittivät uudenlaisen tavan tarkastella kulttuuria. Uusi tarkastelutapa oli tärkeä osa sitä käännettä, jossa kulttuurintutkimus haastoi perinteisten kulttuuria tutkivien tieteiden käsitykset kulttuurista ja sen tutkimisen tavoista. Nyt tutkimuksen kohteeksi otettiin ne merkitysten verkostot, joita yksilöt ja ryhmät käyttävät kommunikoidessaan keskenään ja jäsentäessään todellisuuttaan. Kulttuuri laajeni tarkoittamaan kutakuinkin samaa kuin ihmisten elämäntavat tai ihmisten symbolitäyteinen arkitodellisuus.

Birminghamin koulukunnan tutkimusotteen teoreettista taustaa rakennettiin keräämällä ideoita monelta suunnalta. Vaikutteita saatiin Chicagon koulukunnalta, marxismista, strukturalismista ja semiotiikasta. Täten kulttuurintutkimuksessa on paljon sellaista, jota löytyy Marxilta, Antonio Gramscilta, Raymond Williamsilta, E. P. Thompsonilta, Louis Althusserilta, Roland Barthesilta, Ferdinand de Saussurelta ja Claude Lévi-Straussilta. Näistä lähteistä ovat peräisin esimerkiksi käsitys etnografisesta tutkimusotteesta, ajatus kulttuurista tärkeänä sosiaalisen elämän osana, oletus merkitysten ideologisesta luonteesta ja tapa hahmottaa symbolinen todellisuus valta- ja taistelukenttänä, jossa käydään jatkuvaa sotaa todellisuusmäärityksistä. (Fornäs ym. 1984, 36–37; Jokinen 1999, 130–133.) Osa tästä teoriayhteydestä on mahdollista palauttaa myös Émile Durkheimin tuotantoon. Jeffrey C. Alexander (1988, 2–10) uskoo, että suuri osa nykyistä kulttuurintutkimusta sen semioottisia ja poststrukturalistisia vaikutteita myöten on saanut vaikutteita Durkheimin uskontososiologiasta ja kollektiivisten representaatioiden luonnetta koskevista käsityksistä.

Ajatus merkitysten verkostoista kulttuurintutkimuksen kohteena on tuttu myös Clifford Geertziltä (1973, 5), joka toteaa ihmisen olevan itse kutomissaan merkitysten verkostoissa elävä eläin. Maailman tekeminen ymmärrettäväksi on merkitysten tuottamista, ja kulttuurin käsitteellä voidaan viitata näihin ihmisten keskinäisessä kommunikaatiossaan käyttämiin symbolein ilmaistuihin merkityksiin (emt., 87–89). Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään siitä, että kuvaisimme inhimillistä toimintaa symbolisesti. Jo toiminta itsessään on artikuloitunut erilaisten merkkien mukaisesti. Toiminnan merkitykset ovat osa itse toimintaa, joten toiminta on merkityksellistä ennen kuin edes alamme tulkita sitä ja tuotamme siitä merkityksiä. Se materiaali, jota antropologeina tutkimme, on omaa konstruktiotamme, jonka olemme tehneet muiden tekemistä konstruktioista. (Emt., 6–9.) Nämäkään ajatukset eivät syntyneet tyhjiössä. Yhteyksiä on mahdollista rakentaa esimerkiksi Peter Winchin, Hans Georg Gadamerin ja Harold Garfinkelin tuotantoon.

Näin laajasta teoreettisesta taustoituksesta löytyy murtumakohtia. Hyvin tärkeä erotteleva tekijä on se, nostetaanko kulttuuri kaikkia muita inhimillisen elämän osa-alueita määrittäväksi tekijäksi ja jopa täysin itsenäiseksi, omalakisesti toimivaksi kokonaisuudeksi, vai ymmärretäänkö se joksikin, joka on erottamattomasti kietoutunut muuhun sosiaaliseen elämään. Kulttuurin omalakisuutta on korostanut muun muassa Jean Baudrillard (1983), joka oletti kulttuurin räjähdysmäisesti laajentuneen kattamaan kaiken elämässämme niin, että tämän simulaatioprosessin ulkopuolella ei enää ole mitään muuta tutkittavaa – jos sitäkään enää voi tutkia, koska tiede itsekin on vain osa simulaatiota. Kokonaan toisenlaisen kannan edustaja on antropologian materialistisesti painottuvaa siipeä edustava Marshall Sahlins (1982), joka on todennut, että talous ei ole pelkkää taloutta, vaan yhtä hyvin kulttuuria. Taloudellisen rakenteen kaltaiset järjestelmät ovat hänen mielestään myös kulttuurisia ilmauksia ja kulttuurisesti konstituoituneita. Symbolinen toimii sekä edellytyksenä että seurauksena kaikelle sille, mikä sosiaalisessa toiminnassa on taloutta. Tällä tarkoitetaan aivan eri asiaa kuin väitteellä, että kaikki inhimillinen toiminta voitaisiin selittää kulttuurilla.

Yhteiskuntatieteiden näkökulmasta käsin on puhuttu epäkriittisestä kulttuurisesta käänteestä. Siinä sosiaalinen elämä samastetaan kulttuurisiksi ilmiöiksi, ja talouteen liittyvät kysymykset sivuutetaan kokonaan. Sisällöllisesti tällainen käänne, jossa kulttuuri asetetaan ikään kuin kattamaan kaikki, ei ole yhteiskuntatieteellisesti kovin kiinnostava eikä hyödyllinen. Enemmän ymmärrystä on saanut lähestymistapa, jossa yhteiskuntatieteessä pyritään rakentavaan ja kriittiseen keskusteluun kulttuurisen käänteen kanssa ja etsitään kulttuurin käsitteestä aineksia, joiden huomioon ottaminen on sosiaalitieteissä järkevää. Esimerkiksi kulttuuristen identiteettien merkityksen tunnustaminen ja kapitalistisen talouselämän tutkiminen niin, että ei rajoituta pelkkiin taloudellisiin rationaliteetteihin, voivat olla tällaisia avauksia. (Kauppinen 2004, 11–13.)

Kulttuurintutkijoiden tehtävistä tärkeimpiä on siten miettiä, mitä kulttuuri on, mitä kaikkea siihen voidaan sisällyttää, mikä on sen suhde muihin elämänalueisiin ja millä keinoin sitä voidaan ylipäätään tutkia. Kysymys siitä, mitä kulttuurintutkimus on, kuuluu joukkoon. Kulttuurintutkimuksen teoreettisten lähtökohtien kirjavuudesta on helppo vetää se johtopäätös, että näihin kysymyksiin on vaikea löytää vastausta, josta voitaisiin olla yhtä mieltä. Baetens (2005, 1–2) väittääkin, että kulttuurintutkimuksessa on paljon samaa kuin yleisemmin kulttuuritieteissä, joiden itseymmärrykseen on syvästi juurtunut käsitys kriisissä olemisesta. Yhden näistä kriiseistä aiheutti kulttuurintutkimuksen nousu muutama vuosikymmen sitten. Tämän kulttuurisen käänteen seuraukset näkyvät tänään hyvin. Sen myötä kulttuurin käsite ulottui kattamaan muutakin kuin korkeakulttuurin ja taiteet, ja yhä useammat sosiaaliset ryhmät – työväenluokka, mustat, naiset, kehitysmaiden kansalaiset jne. – saivat äänensä kuuluviin kulttuurin käsitteen ja kulttuuristen käytäntöjen muokkaamisessa.

Baetensin (emt., 7–9) mukaan nyt on kulttuurintutkimuksen vuoro ajautua syvään kriisiin. Sen ovat aiheuttaneet uudet post-kulttuurintutkimukselliset paradigmat. Niissä on kohdistettu kritiikkiä etenkin kulttuurintutkimuksen tutkimuskohteen epämääräisyyteen. Jos lähes kaikki kelpaa kulttuuriksi, eikö siitä seuraa käsitteen muuttuminen täysin erottelukyvyttömäksi? Myös monitieteisyyden ihannetta on arvosteltu: samalla kun kulttuurintutkimus hämärtää perinteisiä tieteenalarajoja ja yhdistelee eri lähestymistapoja, se purkaa akateemista professionalismia ja uhkaa luoda uudenlaista, kyseenalaista antitieteellisyyttä.

Nykyisen kaltaista kulttuurintutkimusta ravisuttavat monet muutkin tekijät (esim. Grossberg 2005). Yksi niistä on globalisaatio, joka pakottaa problematisoimaan kulttuurintutkimukselle ominaisen, vahvasti länsimaiseen kulttuuriin ja kansallisvaltioihin kytköksissä olevan kulttuurin käsitteen. Myös koulutususkon ja koko tietokäsitteemme ajautuminen kriisiin pakottaa arvioimaan uudelleen sitä, mitä on tiede, tutkimus, politiikka, ideologia ja kulttuuri, ja millaisia ovat näiden väliset suhteet. Ja ehkä on niin, kuten Grossberg (emt.) arvelee, että ihmiset ovat vaihteeksi alkaneet mieltää globaalien muutosten tärkeimmiksi syiksi taloudelliset ja poliittiset tekijät, eivätkä he enää samalla tavalla kuin vielä vähän aikaa sitten painota kulttuuria, kuten mediaa, muutosten moottorina.

Jatkuva nuoruus, jatkuva kriisi

Olleessaan Britannian pääministeri Margaret Thatcher esitti usein siteeratun väitteensä, että ei ole olemassa yhteiskuntaa, on vain yksilöitä ja perheitä. Väite on sosiologisesti kiinnostava. Siitä on helppo olla eri mieltä, mutta Thatcher oli tavallaan myös oikeassa. Tietyssä mielessä yhteiskuntaa ei ole. Toisaalta sosiologia on yleisesti määritelty tieteeksi, jonka erityisenä tutkimuskohteena ovat yhteisö, sosiaalinen ja yhteiskunta. Silti sosiologienkin keskuudessa mielipiteet sen suhteen vaihtelevat, mitä yhteiskunta (tai yhteisöllinen, sosiaalinen) on, miten se on olemassa ja tarvitsemmeko ylipäätään kyseistä käsitettä.

Tutkimuskohteena yhteiskunta, yhteisö ja sosiaalinen ovat erityisiä. Tämä johtuu siitä, että se, mitä ne perimmäiseltä luonteeltaan ovat, on aina tulosta eräänlaisista itsemäärittelyistä. Kun mietimme – sosiologeina tai yleensä ihmisinä – keitä me olemme ja millaisessa maailmassa elämämme, olemme samalla mukana yhteisön, sosiaalisen ja yhteiskunnan itseidentifikaatiossa. Sosiologian kohteen määrittely ei voi tapahtua irrallaan niistä yhteiskuntaa koskevista käsityksistä ja määritelmistä, joita toimijoilla (kuten sosiologeilla) itsellään on. Koko sosiaalinen järjestelmämme on suuntautunut oman identiteettinsä työstämiseen ja tarkasteluun. Tämä tekee yhteiskunnasta sellaisen imaginaarisen instituution, jota kukaan ei koskaan näe ja joka on olemassa vain siksi, että siitä puhutaan. (Kangas 2001, 31–38.)

Sosiologian ja yhteiskunnan välisestä suhteesta on helppo löytää perheyhtäläisyyksiä kulttuurintutkimuksen ja kulttuurin käsitteen väliseen suhteeseen. Yhteys näkyy hyvin, kun katsotaan Durkheimin uskontososiologiaa. Durkheim (1980, 374) kirjoittaa, että yhteiskunta ei koostu pelkästään siihen kuuluvien yksilöiden massasta, vaan kaikkein tärkein on idea, jonka se muodostaa omasta itsestään. Durkheim (emt., 370) kirjoittaa myös, että miltei kaikki suuret sosiaaliset instituutiot ovat syntyneet uskonnon yhteydessä. Myös ajattelun ja niin muodoin tieteenkin peruskategoriat ovat perustaltaan uskonnollisia. Mutta millainen on uskonnollinen maailma? Osaksi kuvitteellinen, Durkheim (emt., 338, 369) vastaa. Kaikki sosiaaliset representaatiot ovat tavallaan harhaisia. Koska kulttuuri on kollektiivinen representaatio, kulttuurikin on kuvitteellista. Kulttuuri on siten tutkimuskohteena erityinen. Kulttuurintutkimuksen kohteen määrittely ei voi tapahtua irrallaan niistä kulttuuria koskevista määritelmistä ja käsityksistä, joita kulttuurin jäsenillä itsellään kulttuurista on.

Kuvaamalla itseään yhteisö siis luo itseään ja määrittää rajojaan ja yhtenäisyyttään. Tämä on eräänlaista reflektiotyöskentelyä; yhteisön rajat ja identiteetti ovat yhteisön sisäisen reflektiotyöskentelyn tulosta. Samantapainen itsereflektio on ominaista myös sosiologialle. Kuten Anthony Giddens (1990) on sanonut, sosiologia ei ole mikään hallinnollisia selvityksiä tuottava tiede, josta olisi yhteiskuntasuunnittelijoille apua. Sen sijaan sosiologia on syvästi sidoksissa aikansa yhteiskuntaan, josta se yrittää luoda kokonaisvaltaista kuvaa. Kuvaa rakennetaan käsittein, jotka valuvat takaisin arkeen, kuvauksen kohteena olevien ihmisten todellisuusjäsennyksiin. Kierto tieteestä sen tutkimuskohteeseen ja takaisin jatkuu jatkumistaan. Sosiologian käsitteet muuntuvat arkikielen käsitteiksi, tutkimuskohde muuttuu, ja muuttuneen tutkimuskohteen tutkiminen edellyttää uudenlaisia käsitteitä. Sosiologia on näin ollen refleksiivinen tiede. Monet sen peruskäsitteistä ovat sellaisia, että se on osallinen niiden itsemäärittelyissä ja siten niihin kiinteästi sidoksissa (Kangas 2001, 27). Itsereflektio on sosiologialle niin tyypillistä, että sitä on moitittu tieteeksi, joka erittelee omia lähtökohtiaan, selitysmallejaan ja metodejaan jopa innokkaammin kuin tutkii varsinaista kohdettaan. Sosiologia näyttää olevan aina kriisissä. (Emt., 28.)

Edellä sanottuun liittyy sosiologian ikinuoruus tieteenä. Ikinuoruutta on selitetty yhtäältä siten, että monia sosiologian kiinnostuksen kohteita, kuten vuorovaikutusta ja yhteisön muodostumista, on pohdittu niin kauan kuin asioita ylipäätään on pohdittu. Toisaalta ikinuoruus johtuu siitä, että monet keskeiset sosiologian tutkimuskohteet ovat osaltaan sen konstruoimia. Kun tieteentekijät koko ajan osallistuvat tutkimiensa ilmiöiden rakentamiseen, ilmiöt ovat tavallaan aina tuoreita, uusia ja aikaansa sidottuja. (Saaristo ja Jokinen 2004, 11–14.) Saman voi sanoa kulttuurintutkimuksesta. Se on tuomittu ikuiseen nuoruuteen. Syntyy yhä uusia kollektiivisia representaatioita, yhä uusia tutkimuskohteita, yhä uusia tutkimuskäsitteiden määrittelyitä. Representaatioiden maailma ei ole koskaan valmis. Voidaan sanoa, että kulttuurintutkimus on kohteensa ja siihen omaavansa erityisen suhteen takia pysyvästi suuntautunut oman identiteettinsä työstämiseen ja tarkasteluun, eikä se voi koskaan kasvaa kriiseistään ulos.

Lähteet
Alexander, Jeffrey C. (1988) ”Introduction: Durkheimian sociology and cultural studies today”. Teoksessa Jeffrey C. Alexander (toim.), Durkheimian sociology: cultural studies, s. 1–21. Cambridge: Cambridge University Press, Cambridge.
Baetens, Jan (2005) ”Cultural studies after the cultural studies paradigm”. Cultural Studies, Vol. 19, No. 1, 1–13.
Baudrillard, Jean (1983) Simulations. New York: Semiotext(e).
Durkheim, Émile (1980) Uskontoelämän alkeismuodot. Helsinki: Tammi.
Fornäs, Johan, Lindberg, Ulf & Sernhede, Ove (1984) Ungdomskultur: identitet och motstånd. Stockholm: Akademilitteratur.
Geertz, Clifford (1973) The Interpretation of cultures. New York: Basic Books.
Giddens, Anthony (1990) The consequences of modernity. Cambridge: Polity Press.
Grossberg, Lawrence (2005) ”The lives and times of culture”. Teoksessa Katarina Eskola, Kimmo Jokinen, Urpo Kovala, Vesa Niinikangas & Esa Sironen, Tarkkoja siirtoja. Verkkokirja. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Guba, Egon G. & Lincoln, Yvonna S. (1994) ”Competing paradigms in qualitative research”. Teoksessa Norman K. Denzin & Yconne S. Lincoln, Handbook of qualitative research, s.105–117. London: Sage.
Hall, Stuart (1992) ”Intellektuaalisen elämän kutsumus”. Teoksessa Stuart Hall, Kulttuurin ja politiikan murroksia, s. 11–21. Tampere: Vastapaino.
Jameson, Fredric (1986) ”Postmodernismi eli kulttuurin logiikka myöhäiskapitalismissa”. Teoksessa Jussi Kotkavirta & Esa Sironen (toim.), Moderni/postmoderni. Lähtökohtia keskusteluun, s. 227–279. Tutkijaliiton julkaisusarja 44. Helsinki: Tutkijaliitto.
Jokinen, Kimmo (1999) ”Paul Willis. Kulturalistinen ote luokkien kulttuureihin”. Teoksessa Tapio Aittola, Kasvatussosiologian teoreetikoita, s. 129–149. Helsinki: Gaudeamus.
Jokinen, Kimmo & Kovala, Urpo (2004) ”Laadullinen vertaileva tutkimus”. Teoksessa Risto Alapuro & Ilkka Arminen (toim.), Vertailevan tutkimuksen ulottuvuuksia, s. 81–95. Helsinki: WSOY.
Kangas, Risto (2001) Yhteiskunta. Tutkielma yhteiskunnasta, yhteiskunnan käsitteestä ja sosiologiasta. Helsinki: Tutkijaliitto.
Kauppinen, Ilkka (2004) ”Esipuhe”. Teoksessa Ilkka Kauppinen (toim.), Moraalitalous, s. 5–20. Tampere: Vastapaino.
Puuronen, Vesa (2005) ”Suomalaisen sosiologian paradigmoja 1960-luvulta nykypäivään”. Sosiologia 42:1, 50–62.
Saaristo, Kimmo & Jokinen Kimmo (2004) Sosiologia. Helsinki: WSOY.
Sahlins, Marshall (1982) Culture and practical reason. Chicago: University of Chicago Press.
Skeggs, Beverley (2004) Class, self, culture. London: Routledge.
Willis, Paul (2003) ”Foot soldiers of modernity: the dialectics of cultural consumption and the 21st-century school”. Harward Educational Review 75:3, 390–415.