Tällaisen vaikuttamisen keinot voivat olla hyvin hienovaraisia. Vaikuttaminen voi olla tunnistettavaa, mutta se voi myös tapahtua vaivihkaa ilman että kohde sitä lainkaan huomaa. Usein ihmiset ovat tietoisia heihin kohdistuvasta vaikutuksesta, mutta eivät välitä siitä. Vaikutus voidaan kokea hyvin eri tavoin, eikä sen tarvitse suinkaan olla kielteinen asia. Tosiasiassa hyvin monet haluavat olla mainosmiesten, poliitikkojen ja erilaisten viihdyttäjien viestinnän kohteena.
Tunnetusti saatamme myös pettää itseämme. Ihminen lieneekin ainut olento, joka kykenee pettämään itseään. (Siitäkin ehkä saisi ihmisen määritelmän.) Usein petos ja itsepetos esiintyvät yhdessä. Jos oikein kovasti nauttii vaikutuksen kohteen osasta, saattaa myös pettää itseään. Jostakin syystä – joka itselle voi olla hyvinkin kätkössä – ei osaa tai halua kohdata sisäistä ja ulkoista todellisuutta niin kuin periaatteessa voisi ja ehkä pitäisi.
Petoksen ja erityisesti itsepetoksen tunnistaminen saattaa kuitenkin olla hyvin vaikeaa. Kun on kyse henkilökohtaisista katsomuksista, itseä ja asioita koskevista käsityksistä, omista arvostuksista, haluista, tavoista tuntea ja taipumuksista toimia, niin kuka voi ylipäätään ja millä perusteilla sanoa jonkun pettävän itseään?
Jotta voisi osoittaa toisten pettävän itseään, pitäisi kyetä näkemään ja myös osoittamaan, miten asiat oikein ovat, miten ne tulisi nähdä ja miten toiset ne mielessään vääristävät. Tämä voi olla vaikeaa, ellei mahdotonta – eritoten kun kyse on nykykulttuurin ilmiöistä. Nuori vihainen kulttuurikriitikko saattaa joskus vielä yrittää moista, mutta kulttuurintutkimuksessa siitä on pääosin luovuttu.
Itsepetoksessa todellinen ja epätodellinen ilmeisesti jollakin tavoin sekoittuvat tai niiden raja hämärtyy. Mutta jos emme osaa sanoa, mitä on todellista, emme myöskään tunnista epätodellista. Silloin mahdollisuutta puhua petoksesta tai itsepetoksesta ei oikeastaan ole.
Voi olla, että nykykulttuureissa ollaan varsin yleisesti tämäntapaisessa tilanteessa. Kulttuurissa tuotettujen merkitysten määrä ja voima yksilöllisten kokemusten muodostumisessa alkaa olla niin hallitseva, että on vaikea nähdä niiden lävitse ja tunnistaa mitään muuta todellisuutta tai yksilöllistä suhdetta todellisuuteen.
Teorioiden tasolla ilmiö on hyvin tuttu ja lukemattomilla eri tavoilla artikuloitu. Ei ole mitään kielen ulkopuolella, sen enempää sisäistä kuin ulkoistakaan, on ollut tapana julistaa. Realismien aika on vihdoinkin ohitse, mikä on koettu vapautuksena. Säännöllisesti kuitenkin ilmaantuu myös tämän kulturalistisen ilosanoman kyseenalaistavia näkemyksiä, joissa haetaan toisenlaista otetta sisäiseen tai ulkoiseen todellisuuteen Metafysiikkakin on tehnyt taas jo joitakin vuosia tuloaan.
Samansuuntaisia virtauksia on esillä niin kuvataiteissa, kirjallisuudessa kuin musiikissakin. Voisiko jostakin vastaavasta olla kyse jopa tositeeveessä? Siinä katsojat seuraavat joukkoa nuoria ihmisiä, heidän päivittäisiä suhteitaan keinotekoisissa olosuhteissa: tapojaan syödä, juoda, paritella, tappaa aikaa, selviytyä jostakin meneillään olevasta kilpailusta.
Ohjelma on ”todellista” siinä mielessä, että esiintyjiä ei erityisemmin ohjata eivätkä he esitä muuta kuin itseään. Mitään nimenomaista tarinaa ei kerrota, eikä katsojan mielikuvia muutenkaan juuri ohjailla. Kuka tahansa voisi olla siellä, joten ohjelmaa katsoessa voi tavallaan seurata myös kuvitteellisesti itseään.
Ohjelman suhde todellisuuteen vaikuttaa naturalistiselta ja tirkistelevältä. Maailmaa ei jäsennetä, tulkita tai pohdita. Ollaan mediassa. Se on oikeaa kansan teeveetä.
Ohjelma kuitenkin liikuttelee katsojassa mielikuvia, tunteita ja fantasioita. Tämä voi samastua henkilöihin ja jännittää miten he selviävät erilaisissa kiperissä tilanteissa tai irrallisissa ihmissuhteissa. Katsoja saattaa myös fantisoida itsensä sinne, pohtia omia mahdollisuuksiaan tai samastua suosikkiinsa pudotuspelissä, jonka voi mieltää vaikkapa jatkuvaksi työhaastatteluksi tai tulosneuvotteluksi.
Kiinnostavan joskin myös varsin erikoislaatuisen kuvan kokemastaan derealisaatiosta ja depersonalisaatiosta piirtää Freud kirjoituksessaan ”Muistihäiriö Akropoliilla” vuodelta 1936. Kyseessä on avoin kirje Romain Rollandille tämä täyttäessä seitsemänkymmentä vuotta. (Freud 2004, 14–18.) Kirjoituksessa Freud käsittelee vuonna 1904 läpikäymäänsä epämiellyttävää ja hämmentävää kokemusta, jossa hänen kykynsä ymmärtää, missä oikeastaan on ja kuka hän on, joksikin aikaa hämärtyi niin, että asia jäi pysyvästi askarruttamaan häntä.
Freud oli yhdessä vanhemman veljensä Alexanderin kanssa jokavuotisella lomakatkalla Välimeren kaupungeissa. Triestestä heidän oli tarkoitus matkustaa laivalla Kreetalle, mutta yllättäen heille tarjottiin matkaa Ateenaan. He päättivät lähteä Ateenaan, vaikka Freudin mukaan se olikin tuntunut jotenkin hankalalta. Yhtä kaikki hän saattoi vihdoin toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa eli kivuta Akropoliille. Freud kirjoittaa:
Kirjoituksessaan Freud pohtii kokemuksensa luonnetta, samoin kuin sen mahdollisia syitä. Hän kirjoittaa edelleen:
Freudilla oli vahva tunne että se, mitä hän näkee ympärillään, ei ole todellista. Hän käyttää tästä nimitystä ”derealisaatio” ja siihen liittyvästä itseä koskevasta epätodellisuuden tunteesta termiä ”depersonalisaatio”:
Syistä joita en tässä voi lähemmin pohtia (ks. Fried 2003 ja Kotkavirta 2005) Freudin todellisuuden taju hämärtyi joksikin aikaa, niin ettei hän ollut varma kuka hän oli ja missä hän oli. Toinen puoli hänestä oli jopa sitä mieltä, että hän oli aiemminkin epäillyt koko Akropoliin olemassaoloa! Freudin sisäinen todellisuus, joka oli latautunut poikkeuksellisen vahvoilla affekteilla, ikään kuin pyyhkäisi tieltään ulkoisen todellisuuden tajun. Sisäinen ja ulkoinen sekoittuvat niin, että kumpikin hämärtyi.
Freudin tapauksessa kyse ei ollut vakavasta patologiasta tai edes ns. rajatilaisesta problematiikasta, vaan enemmänkin jostakin sellaisesta, mitä periaatteessa kuka tahansa saattaa joskus kokea poikkeuksellisen rasittavissa olosuhteissa. (Ks. erit. Sugarman 1998.) Freudin kuvauksella ja kommenteilla siitä, miten hänen kykynsä erottaa sisäinen ja ulkoinen, nykyinen ja mennyt toisistaan hämärtyi Akropoliilla, saattaakin olla yleisempää merkitystä.
On ilmeistä, että nykykulttuureissa derealisaation ja depersonalisaation kokemukset ovat yleistyneet rajusti. Ne voivat olla yleistyneet jopa siinä määrin, ettei niihin ole tapana kiinnittää erityisempää huomiota – muutoin kuin silloin kun yksilön toimintakyky merkittävästi heikkenee ja ollaan tekemisissä psykiatristen diagnoosien piiriin luettavien ilmiöiden kanssa.
Samalla näiden vieraantumisen kokemusten luonteessa saattaa kuitenkin olla tapahtunut jotakin merkityksellistä. Freudin tapauksessa kyse oli siitä, että Akropoliille nousu herätti hänessä niin voimakkaan affektien myrskyn, että hänen todellisuuden tajunsa ja myös ajan tajunsa sumeni joksikin aikaa. Erityisesti isän saavutusten ylittämisen aiheuttama syyllisyys oli Freudin itsensä mukaan tässä keskeinen.
Jossain määrin toisenlainen vieraantuminen kohdataan kun ajatellaan esimerkiksi turisteja, jotka sen sijaan, että matkaisivat Ateenaan ja nousisivat Akropoliille, käyskentelevätkin amerikkalaisessa huvipuistossa johon on rakennettu kopio Akropoliista. Tai ajatellaan ihmisiä, jotka sen sijaan, että matkaisivat paikan päälle katsomaan miltä eurooppalaisen kulttuurinsyntysijat näyttävät, vierailevatkin Akropoliilla seuraamalla televisio-ohjelmaa, tai mahdollisesti jopa panemalla päähänsä virtuaalikypärän.
Myös nämä nykykulttuurin jäsenet saattavat tuntea olonsa ”Akropoliilla” hyvinkin epätodelliseksi, mutta eri tavoin ja aivan eri syistä kuin Freud. Missä mielessä heidän kokemuksensa ylipäätään on todellinen tai epätodellinen, voidaan kysyä. He seuraavat jotakin muiden laatimaa esitystä ja osallistuvat valmiiseen merkitysten kokonaisuuteen. He kenties oppivat jotakin ja viihdyttävät itseään, mutta ovat tuskin lainkaan samassa mielessä tekemisissä sen enempää oman sisäisen kuin ulkoisenkaan todellisuuden kanssa kuin oli esimerkiksi Freud Akropoliilla.
Heidän elämyksensä perustuvat muiden valmistamaan esitykseen, jota ei voi kokea kovin yksilöllisellä tavalla. On vaikea kuvitella, että heidän todellisuuden tajunsa ja oman itsen taju hämärtyisi kokemuksen intensiteetin seurauksena. Pikemminkin päinvastoin, kokemuksen intensiteetti saattaa olla niin alhainen ja elämys on kokemuksellisesti niin yhdentekevä, että se tuntuu epätodelliselta.
Nykykulttuuri tuottaa yhä vain lisää tällaisia kokemuksellisia tiloja, joissa ihmiset vastaanottavat miellyttäviä elämyksiä ja rentoutusta, mutta ilman juuri mitään yksilöllisesti hahmottuvaa suhdetta sisäiseen tai ulkoiseen todellisuuteen. Valmiiksi tuotetut merkitykset ja niiden muodostama elämyksellinen yhteisyys näyttävät olevan yhä hallitsevampia.
Epäilemättä myös elämykset ovat fenomenaalisesti todellisia: jotakin havaitaan, jonkinlaisia merkityksiä havaittuun liittyy, jotakin ajatellaan, tunnetaan, kuvitellaan, halutaan. Epäselväksi kuitenkin usein jää, mitä oikeastaan on se todellisuus mihin elämykset liittyvät tai mitä todellisuutta ne muodostavat.
Elämysten suhde sekä ulkoiseen että yksilön sisäiseen todellisuuteen näyttää poikkeavan esimerkiksi Freudin kokemasta. Hämmentävän ensikosketuksen jälkeen tämä nimittäin vietti seuraavat kaksi päivää Akropoliilla – pohtien kukkulan ja sen temppeleiden historiaa, Ateenan suhdetta Jerusalemiin, omaa eurooppalaisuuttaan ja juutalaisuuttaan. Freudin vierailu Akropoliilla oli kokemus sanan varsinaisessa merkityksessä: se muutti häntä pysyvästi.
Nykykulttuurin keinotekoisissa tiloissa koettu derealisaatio ja depersonalisaatio on paljon yleisempää, epämääräisempää, jatkuvampaa ja vaikeammin tunnistettavaa kuin sata vuotta aiemmin. Todellisuus on muuttunut persoonattomammaksi. Kyse on myös paljon pysyvämmästä ja joukkomittaisesta ilmiöstä, joka Freudin kokemaa yksilöllistä ja ohimenevää torkahdusta enemmän muistuttaa jonkinlaista kollektiivista unta.
Filosofit ovat kysyneet, miten ja millä perusteilla itsepetos on mahdollista, miten sitä tulisi kuvata ja määritellä, minkälaisilla kriteereillä tunnistaa (Räikkä 2005). Psykologiassa on lähinnä keskitytty väärien uskomusten muodostumisen syihin ja reitteihin, tunteiden ja motiivien muodostumiin, harhaisen käyttäytymien erityispiirteisiin. Muuten itsepetos on nähty lähinnä käytännöllisenä ongelmana, tavallisesti kielteisenä asiana, jota pitäisi välttää.
Itsepetos on psykoanalyyttisen pohdiskelun luontainen aihe yhdessä muiden sellaisten psyyken rakenteiden kanssa, jotka eivät täysin ole persoonan itsetietoisen ja rationaalisen osan hallinnassa. Psykoanalyyttinen tarkastelu ei useimpien filosofisten analyysien tavoin keskity ensisijaisesti itsepetoksen tiedollisiin ulottuvuuksiin.
Itsepetos nähdään tässä yhtenä käytännöllisen irrationaalisuuden muotona, joka yhdessä sen lähisukulaisten toiveajattelun ja heikkoluonteisuuden kanssa ovat varsin keskeisiä ihmisenä olemisen rakenteita. Itsepetos on hyvin tavallista –ennemmin sääntö kuin poikkeus. (Ks. erit. Gardner 1993.)
Itsepetoksen keskeinen erityispiirre on kyvyttömyys erottaa selkeästi toisistaan sisäistä ja ulkoista todellisuutta. Itseään pettävä ei osaa tai halua erottaa sitä miten asiat ovat siitä miten hän uskoo, kuvittelee, haluaa tai toivoo niiden olevan. Kuva itsestä ja ympäröivistä asiantiloista on jotenkin harhainen.
Itsepetos ei ole mitä tahansa erehtymistä, vaan tavallisesti se on jollakin tapaa motivoitua irrationaalisuutta. On luultavaa, että henkilö ei tällöin ole itse täysin tietoinen kaikista motiiveistaan ja siitä, miksi halut ja toiveet hallitsevat hänen mielessään uskomuksia ja ajatuksia.
Psykoanalyyttinen tarkastelu keskittyy juuri näihin tiedostamattomiin tai vain osittain tietoisiin motiivien rakenteisiin. Lähtökohtana on ajatus, että mielen tiedostamattomat kerrostumat vaikuttavat henkilön mieleen ja käyttäytymiseen tavalla, jota henkilö ei läheskään aina täysin tiedosta eikä tietoisten aikomustensa ja perusteidensa tasolla täysin hallitse. Vaikutuksen seurauksena henkilön kyky hahmottaa, mikä on toivetta ja mikä todellisuutta, voi olennaisesti heiketä.
Nykykulttuurien kyky vaikuttaa yksilöllisen mielen tiedostamattomiin ja esitietoisiin kerrostumiin näyttää yhä vain kehittyvän. Hyvin kaupallinen ja hyvin seksualisoitunut kulttuuri toimii pitkälle tiedostamattomien ja puolitietoisen halujen, toiveiden ja fantasioiden tasolla, tuottaen laajamittaista todellisuuden kokemuksen hämärtymistä.
Toisin on toiveiden laita. Toiveilla ei ole vastaavasti kohdetta. Niitä ei voi tyydyttää kuten haluja. Niillä ei ole selkeää yhteyttä toimintaan, eikä todellisuuteen jossa toimitaan. Pikemminkin toive ilmaantuu kun toiminta jostakin syystä ei ole mahdollista, esimerkiksi unessa tai objektin puuttuessa. Toiveet ovat päiväunien kaltaisia. Niiden ei tarvitse olla todellisia.
Toiminnan ja tyydytyksen sijaan toiveet johtavat kuvitteelliseen tyydytykseen ja tyydyttymisen fantasioihin. Juuri näihin toiveiden, kuvitteellisten ja fantisoitujen tyydytysten kerrostumiin vetoavat ne nykykulttuurin vaikutustavat, jotka tuottavat laajamittaista todellisuuden ja itsen kokemuksen hämärtymistä.
Useimmiten toiveet heräävät ja hakevat kuvitteellista tyydytystä aistillisista mielikuvista. Usein toiveet ja tyydytyksen fantasiat ovat kannaltaan seksuaalisia. Toiveet ovat psykoanalyyttisesti ajatellen jonkinlaisia varhempien tyydytyskokemusten toistumia. Varhemmat elämykset ja kokemukset saattavat olla jo peittyneet, tai myös kokonaan kuvitteellisia. Niin tai näin, toiveilla on taipumus ilmaantua ja hakea tyydytystä ilman todellisia objekteja tai realistisia toiminnallisia arvioita.
Toiveet ja niiden tyydyttymisen fantasiat ovat olennaisen tärkeitä itse kunkin elämässä, mutta ne voivat saada myös sellaisia merkityksiä ja ulottuvuuksia, että ne korvaavat todellisen halun ja tyydytyksen. Tällöin ne alkavat myös hämärtää todellisuuden tajua. Juuri tätä nykykulttuurit näyttävät saavan aikaan ihmisten mielissä.
Toisin kuin halut ja uskomukset pääosin, toiveet eivät nimittäin seuraa todellisuusperiaatetta. Niitä ei tarvitse testata todellisuudessa, eikä niillä ole todellisuuden rajoja. Toiveiden siivittämä tyydytys seuraa mielihyväperiaatetta, sillä ne esittävät itse itsensä tyydyttyneinä. Jos toiveet valtaavat liikaa halujen ja arvostelmien maaperää, tuntuma todellisuuteen ja samalla itseen ohenee – riippumatta siitä miten asiaa itselle ja toisille selittää.
Kyseinen kulttuurisen todellisuuden mahti osaltaan selittänee, miksi niin monen lähimmäisen kyky hahmottaa itseä, toista ja maailmaa näyttää horjuvan. Se saattaa myös osittain selittää sitä monimuotoista kaipuuta, joka näyttää kohdistuvan sekä sisäiseen että ulkoiseen todellisuuteen.