Tarkkoja siirtoja

Vaikka uskonkin, että olemme keskellä merkittävää konjunktuurisiirtymää, kehittämässä uutta sovintojärjestelyä tai uudelleenryhmittelyä jatkuvan pitkän aikavälin orgaanisen kriisin ajaksi, sitä en usko, että on kyse käänteentekevästä murroksesta, jossa kaikki heijastaa yhtä ainoaa logiikkaa ja jossa kaikki voidaan kuvata sen ilmentymänä tai pitää sen seurauksena. Olemme positioiden sodassa; muutokset on artikuloitava yhdessä; eri muutokset ja kamppailut alkavat eri aikoina, etenevät eri vauhtia, nousevat esiin eri projekteista, saavat vastaansa erilaista vastarintaa, tapahtuvat erilaisilla sosiaalisilla paikoilla ja koskevat väestön eri osia ja yhteenliittymiä. Tämä kamppailujen sikermä on itse asiassa ollut käynnissä suuren osan 1900–lukua (ainakin Yhdysvalloissa); niissä on tietyillä hetkillä päästy väliaikaisiin sovintojärjestelyihin (kuten New Deal, 1950–luvun liberaali kompromissi liike–elämässä jne.), kunnes niiden kaatuminen syöksee kansakunnan uuden sovintojärjestelyn etsinnän melskeeseen.

Luulen, että nykyisen konjunktuurin yhteydessä on varsin ainutlaatuisella tavalla artikuloitu meneillään oleva pitemmän aikavälin kamppailu itse modernin luonteesta, sisäisestä rakenteesta ja muodostumisesta kaikessa tähän liittyvässä monisyisyydessään. Hall (1998, 194) toistaa Hegeliä väittäessään, että kyseessä on ”erittäin suuressa määrin siirtymävaiheen hetki, erittäin gramscilainen konjunktuuri, välivaihe, jossa toisaalla on vanha olotila, jota emme voi ottaa kokonaisuudessaan haltuumme mutta emme myöskään kokonaan jättää taaksemme ja toisaalla jokin uusi olotila, jota kohti saatamme olla menossa, mutta jota emme tunne [...] elä[mme] jälkitilassa.” James Carey (2002, 224–225) puolestaan kuvaa tilannetta näin: ”elämme siis ’reunalla’ siinä mielessä kuin Daniel Boorstin sanalle antoi: hetkessä kahden eri sosiaalisen elämän muodon välillä [...] maailma näyttää räjähtävän samanaikaisesti sisäänpäin ja ulospäin, mikä mielikuvituksen tasolla koetaan samanaikaisena hahmottumisena ja hajoamisena.” Ei ole yllättävää todeta Hallin (1998, 194) yhtyvän niihin, jotka projektin sisältä käsin tarkastelevat kriittisesti kulttuurintutkimuksen luonteenomaisia valtavirran muodostumia:

Lopuksi haluan palata esittämääni väitteeseen, että osa nykyhetken kriisistä ilmenee muutoksena itse kulttuurin toimintatavassa, kulttuurin – ymmärrettynä nimenomaan tekstuaalisena (joukkotiedotusvälineiden ja populaarina) kulttuurina – syrjäytymisenä historiallisen muutoksen kokemisen ensisijaisen median asemasta. Haluankin esittää hypoteesin, että muutoksen ensisijaisena kenttänä nähdään politiikka ja talouselämä ja että itse muutos koetaan ensisijaisesti niiden kautta. En yritä esittää, että politiikka ja talouselämä ovat olemassa kulttuurista riippumatta. Päinvastoin tarkoitukseni on kysyä, mitä merkitsisi tunnustaa se seikka, että kapitalismi on kulttuuri ja että talouselämät ovat diskursiivisia ja relationaalisia todellisuuksia. Tarkoitukseni on ryhtyä ajattelemaan politiikkaa, valtiota ja talouselämiä väistämättömästi kulttuurisina ilmiöinä. Ei niin, että kaikki olisi kulttuuria, vaan että kaikki artikuloidaan yhtä paljon kulttuuriin kuin talouselämään tai politiikkaan ja niin edespäin, että historiallisen muodonmuutoksen aineellinen prosessi on näitä suhteita, artikulaatioita. Tarkoitukseni on kysyä, miten niitä voitaisiin tutkia ja miten voitaisiin ryhtyä kuvaamaan nykyhetken historiallisia kamppailuja ja puuttumaan niihin. Miten olisi mahdollista harjoittaa taloustiedettä tai valtiotiedettä paremmin kuin taloustieteilijät tai valtiotieteilijät? Tämä on enemmän kuin kehotus tutkia taloustieteen retoriikkaa, tämä on yritys ymmärtää talouselämien (valtioiden jne.) kulttuurinen rakentuminen.²