Tarkkoja siirtoja

Omassa versiossani tästä tavasta tulkita kulttuurin monivaikutteisuutta korostan kulttuuria väliaineena, jossa merkitys artikuloidaan – puhun tässä merkityksestä sanan laajassa merkityksessä tärkeytenä, merkitsevyytenä tai mielekkyytenä, ei sen ahtaassa mielessä semanttisena, kognitiivisena tai jopa symbolisena merkityksenä.

Seuraavassa siis aluksi luonnostelen, joskin hyvin lyhyesti, mahdollisen tavan selittää, miksi kulttuurin käsitteen ohella myös tietynlainen hierarkkinen tapa jäsentää sen moniselitteisyys on ainakin joissakin tietyissä paikoissa saattanut näyttää välttämättömältä strategialta jouduttaessa kohtaamaan sodanjälkeisen yhteiskunnallisen muutoksen ja kamppailun erityinen konteksti. Samalla se nimenomainen argumentti, joka tekee tästä tavasta ymmärtää kulttuuri toimivan ja hyödyllisen älyllisen strategian, paljastaa, että samanaikaisesti se oli tulosta juuri niistä konteksteista, joita sen avulla oli määrä analysoida.

Nähdäkseni kulttuurin etusijaistaminen ja kulttuurintutkimuksen synty perustuivat tietylle – mielestäni oikealle – silloista kontekstia (tai konjunktuuria, mutta tämä asia kuuluu toiseen argumentaatioyhteyteen) koskevalle olettamukselle. Sen mukaan kulttuuri – ymmärrettynä sekä erityisesti esteettisiksi tai ekspressiivisiksi teksteiksi että yleisemmin kieleksi tai kommunikaatioksi – oli historiallisesti syntynyt elintärkeänä toimintapiirinä, jossa tehtiin ja koettiin historiaa ja jossa vastarintaa oltiin ainakin mahdollisesti organisoimassa. Stuart Hall (1981, 239) sanoi tämän aivan suoraan eräissä usein sivuutetuissa sanoissaan: ”Populaarikulttuuri on niitä kenttiä joilla [...] sosialismi saatettaisiin perustaa. Siksi ’populaarikulttuuri’ on tärkeä asia. Muuten minä toden sanoakseni annan sille piupaut.” Tekstuaalinen tai esteettinen kulttuuri oli se piiri, jossa historiallinen muutos konstituoitui elävänä kokemuksena. Siellä ihmiset elivät ja merkityksellistivät elämänsä historiallisia ja poliittisia muutoksia ja haasteita. Williamsin termein kulttuuri oli se alue, jossa syntymässä olevat tunnerakenteet konstituoituvat ja jonka ne konstituoivat. Althusserin termein kulttuurin tasosta oli tulossa hallitseva.

Kulttuurin kasvava merkitys näkyy siinä kasvavassa huomiossa, joka tiedeyhteisössä kohdistuu kieleen ja kulttuuriin ymmärrettyinä jonakin, mitä Foucault ja muut saattaisivat kutsua ’etävalvonnaksi (tai etävaikuttamiseksi)’ ja siinä kasvavassa huomiossa, jota propaganda, piilovaikuttaminen, ajatusten mobilisointi, koulutuksen levittäminen jne. saavat osakseen valtiokoneistossa ja julkisuudessa.¹ Tämä oli koulutuksen kasvun hetki (ja sen uudelleen määrittelyn hetki samaan aikaan, kun humanistiset tieteet olivat yhä pahemmassa ”kriisissä”), joukkotiedotusvälineiden kasvun hetki, kaikenlaisen kulttuurin julkisen tukemisen kasvun hetki. Se oli se hetki, jolloin kommunikaatio ja kulttuuri (inhimillisinä prosesseina ja vastarinnan kenttinä) siirtyivät sekä älyllisen että julkisen elämän keskiöön (pohjana tälle kehityskululle oli niiden aiempi rooli paljolti teoreettisina käsitteinä siinä kritiikissä, jota esitettiin toisaalta metafysiikkaa, toisaalta skientismiä vastaan), niin sanotun kielellisen käänteen hetki. Ajalle oli ominaista huomion kasvava kiinnittyminen massakulttuurin ja keskikulttuurin (middlebrow culture, mid–cult) poliittisiin ulottuvuuksiin, kylmän sodan ideologiapohjaiseen politiikkaan (toisin kuin natsismi, kommunismi hahmotettiin heti ideologiana) ja sarjaan ala– ja nuorisokulttuuriin liittyvää ajatuksellista leikittelyä, paniikkireaktioita ja tutkimustoimintaa. Virikkeenä oli usein uuden, kulttuurista löytyväksi oletetun muutosvoiman etsiminen.