Tarkkoja siirtoja

johdanto   sisällys   kirjoittajat   vieraskirja

Toisaalta olemme todistamassa sitä, miten kansallisen kulttuurin merkitys vähenee osin globalisaation ja diasporien seurauksena samalla kun tämä ei paradoksaalisesti kuitenkaan ole heikentänyt sitä valtaa, joka kansallisilla identiteeteillä (erotukseksi valtiollisista identiteeteistä) on meihin. Readings (1996) katsoo, että globaalin kulttuurin syrjäyttäessä omaleimaiset kansalliset kulttuurit modernin kulttuurinäkemyksen instituutiot ja arvot väistyvät uusneoliberaalisten kulttuurin konstruktioiden tieltä.

Jopa kulttuurisen pääoman arvo on hupenemassa, ymmärrettiinpä se jonakin, jota rikkaiden voi odottaa tavoittelevan ja näyttelevän, itsessään arvokkaana asiana tai demokratisoituneena sosiaalisen liikkuvuuden välineenä. Niinpä Readings (1996, 103) näyttää olevan oikeassa väitteessään, että ”kulttuuri ei enää nimeä metadiskursiivista projektia [...] jonka ulkopuolelle meidät saatettaisiin sulkea”. Siinä vallan uudessa globaalisessa järjestelmässä, jonka ilmeinen konteksti ei enää ole valtio vaan kapitalismin globaalinen järjestelmä, ei Readingsin mukaan myöskään enää olla kiinnostuneita moderneista kansalaissubjekteista eikä enää tarvita kulttuurisisältöä keinona ”kutsua” ja ohjailla subjekteja. Hän päättelee, että kulttuurilla ei enää ole merkitystä kehittyneen kapitalistisen maailman vallanpitäjille.

Näyttää siltä, että valta ei enää investoidu kulttuuriin niin kuin ennen ja että se on vähemmän riippuvainen kulttuurista kuin ennen; ideologian ja konsensuksen ovat korvanneet uudelleen esiin nousseet avoimille – kulttuuristen sijasta hallinnollisille – taloudellisen ja poliittisen alistamisen strategioille perustuvat alistamisen rakenteet. Ne silmälläpidon ja valvonnan muodot, joita Foucault luonnehti kurivallaksi, näyttävät olevan antamassa tietä uskonnon ja ”lain ja järjestyksen” nimissä leviävälle juridis–diskursiiviselle järjestelmälle, joka pohjautuu väkivaltaisiin ja näyttäviin rangaistusmuotoihin, vankiloihin ja sotilaalliseen valtaan. Reaktiona nykyelämän näkyviin ideologioihin on arkinen kyynisyys, ikään kuin ne olisivat jo latistuneet merkityksettömiksi. Reaktiona ideologian paljastumiseen ei enää ole Marxin klassinen ideologian määritelmä – ”he eivät tiedä, mitä he tekevät, mutta he tekevät sen silti” –, vaan palaute nousee aivan erilaisesta logiikasta: ”he tietävät, mitä he tekevät ja he tekevät sen silti.”

Moderni käsitys kulttuurista (ja kulttuurin moderni valta) on korvautumassa esiin nousevalla uudella kulttuurimuodostumalla, jonka perusluonne voidaan nähdä sekä neoliberalismin tunkeutumisessa uusille alueille että lisääntyvässä taipumuksessa panna kansalliset ja institutionaaliset ongelmat ja jopa epäonnistumiset ”kulttuurin” syyksi. Tämä merkitsee kulttuurin tarjoamista käyttöön kokoelmana muokattavissa olevia – melkein tahdonalaisia – käyttäytymis– ja toimintatapoja. Frow ja Morris (1993, vii) lainaavat esimerkkinä Rupert Murdochia, jolta kysyttiin, miten Australian talouselämä voitaisiin pelastaa. Hän vastasi: muuttakaa kulttuuri! Kulttuurista tulee tässä taipuisa väliaine, jota yhteiskunnalliset eliitit voivat muovailla halunsa mukaan. Tällaiset eliitit olettavat voivansa muuttaa ihmisten toimintatapoja saattamalla uuteen uskoon esimerkiksi ne identiteetin ja ykseyden modaliteetit, joiden suhteen yksilöt ja ryhmät voivat esittää vaatimuksia. Tämä kulttuurin uusi olomuoto (manipulointi) ilmenee johtamisen uusissa käytännöissä. Ne ymmärretään teknisiksi strategioiksi tai keinoiksi, joiden avulla sekä työntekijöiden käyttäytyminen että heidän ajattelunsa voidaan muokata vastaamaan organisaation päämääriä. Tämä uusi kulttuurikoneisto on tuotu avoimesti myös politiikan piiriin ohjelmana, jonka tarkoituksena on – Tony Blairin sanoin – tehdä hoivavaltiosta kulttuurivaltio.

Toisessa argumentissa hyökätään sitä semioottista kulttuurin teoriaa vastaan, jolle kulttuurintutkimus paljolti rakentuu. Teorian katsotaan pohjautuvan erheelliseen käsitykseen siitä, miten kulttuuri todella toimii ja sekoittavan keskenään kulttuurin ideologian (ideologian ideologian) sellaisena kuin se esiintyy modernissa ja kulttuurin todellisen vallan. Tämä suorempi haaste kulttuurintutkimukselle juontuu yleensä Foucault’in varsin erikoisesta tulkinnasta, jonka ytimessä on hallintamentaliteetin käsite. Hallintamentaliteetin käsite oli osa Foucault’in yritystä teorioida liberaalin valtion valtamekanismeja. Vaikka hallintamentaliteetti ei liity vain valtioon, se nostaa esiin kulttuurihallintoa ja teknistä sosiaalihallintoa koskevia kysymyksiä. Mm. Tony Bennett (1998) on sitä mieltä, että kulttuurin poliittiset vaikutukset ovat seurausta tavasta, jolla tiettyjä kulttuuristen käytäntöjen kenttiä on ”hyödynnetty valtionhallinnon tarpeisiin”. Näin ollen kulttuuri nähdään joukkona voimavaroja, menetelmiä, välineitä, määrättyjä tietämyksiä, ohjelmia, tekniikkoja väestöjen hallinnointiin, jonkin väestön totuttujen toimintatapojen, tunteiden ja ajattelun muuttamiseen. Näin ollen kulttuurissa on ironisesti kyse elämäntavasta, tavasta tuottaa ja muuttaa se. Lyhyesti sanoen: kulttuuri on sellainen keino käsitellä tai hallinnoida yhteiskunnallista, joka perustuu ihmisten toimintatapojen muokkaamiseen ja ohjaamiseen kulttuuristen käytäntöjen avulla ja jossa päämääränä on yksilöiden käyttäytymisen muovaaminen ja, kuten voisin sanoa, uusien yksilöllisyyden muotojen tuottaminen.

Bennett (1998) katsoo, että kulttuurintutkimuksen on siirryttävä ”käsitystavasta, jossa kulttuuri palveli valtaa ilmentämällä sitä, toimimalla sen näytteillepanijana tai representoimalla sitä, näkemykseen kulttuurista voimavarana ohjelmissa, joiden päämääränä on inhimillisten toimintatapojen muuttaminen.” Hän olettaa, että hallintamentaliteetti ja ideologia ovat selkeästi vastakkaisia kuvauksia siitä, miten kulttuuri vaikuttaa modernissa. Hallintomentaliteettiin paradigmana sisältyy Bennettin mukaan myös ajatus, että kulttuurisia käytäntöjä hyödynnetään aina useilla eri tavoilla. Toisin sanoen kulttuurin valtionhallinnolliseen käytäntöön sisältyy aina lavea kirjo erilaisia keinoja ja päämääriä; jokainen niistä on oman eriytyneen kenttänsä kullekin ominainen ilmiö, jokainen niistä määrittyy kullekin ominaisten päämääräksi otettujen projektien ja kurssien pohjalta, jokainen on vastaus kullekin ominaisiin ongelmiin. Kaikkien kulttuuristen käytäntöjen toiminta perustuu asioiden, esineiden ja ruumiiden jatkuvaan järjestelemiseen tavoilla, joiden avulla pyritään kullekin ominaisiin tavoitteisiin.

Ne, jotka esittävät hallintamentaliteetin vaihtoehtoisena kulttuurin mallina, saattavat nähdä siinä radikaalin haasteen kulttuurintutkimukselle, mutta omasta mielestäni se on yksinkertaisesti ensimmäisen arvostelujen sarjan toinen puoli. Jos ensimmäisissä arvosteluissa keskitytään muutoksiin kulttuurin vaikutuksissa, hallintomentaliteetti – jota kieltämättä tässä yhteydessä sovelletaan tietyin varauksin – tarjoaa mahdollisuuden sekä avata että historisoida kulttuurin käsite kritiikin ja analyysin välineenä. Sen kritiikki kohdistuu ennen kaikkea siihen seikkaan, että suurimmassa osassa kulttuurintutkimuksen kentällä tehtyä työtä ei riittävässä määrin kontekstualisoida kulloistakin tapaa ymmärtää kulttuurin työtä. Bennettin näkemys, että kulttuurikäytännöt ovat monivaikutteisia ja monipaikanteisia, ei ole kovinkaan kaukana Frowin ja Morrisin (1993, xv) yrityksestä tarjota käyttöön kulttuurin idea, joka olisi kyllin joustava reagoimaan merkittäviin muutoksiin itse siinä tavassa, jolla kulttuuri toimii.