Tarkkoja siirtoja

Mutta samalla kun kulttuurin käsitteen kautta määritettiin perspektiivi modernisaation arvostelijoiden työn pohjaksi, kulttuuriin vedottiin myös puolustettaessa niitä erityisiä sosiaalisen ja poliittisen elämän muotoja, jotka modernisaation prosessit olivat nostamassa esiin. Erityisesti kulttuuri oli läheisessä yhteydessä kansallisvaltioiden nousuun muotona, jonka avulla tietty kansa voitiin sitoa tiettyyn maantieteeseen ja tiettyyn hallintokoneistoon. Kuten Readings (1996, 3) katsoo, kulttuuri on ”kansallisen kulttuurin idean tuottajana, varjelijana ja tähdentäjänä kytköksissä kansallisvaltion kohtaloon”. Kulttuuri tuottaa ja määrittää sen kansallisen identiteetin, jonka vaalijaksi se sitten asetetaan. Se on säätelevä ajatus, joka liittää kansan (ethnos) tai yhteisön (kansan tahto) kansallisvaltioon. Näin ollen kulttuuri avaa meille ainutlaatuisen näkökulman paitsi siihen, mitä me – universaalisesti – olemme ihmisolentoina (joiden välillä on ajan ja paikan ylittäviä siteitä) myös erityisyyteemme – siihen historiaan ja niihin perinteisiin, jotka ovat tehneet meistä olentoja, joilla on erilaiset identiteetit.

Ei siis ihme, että kulttuurin käsitteen syntyminen oli sidoksissa uudenlaisten vallan muotojen ja toimijoiden ilmaantumiseen ja legitimoitumiseen. Toisaalta ilmaantui uusi professionaalisten, keskiluokkaisten intellektuellien luokka, joiden valta perustuu siihen, että heillä on vastuullaan kulttuurin, merkityksen ja tulkinnan toimintapiiri, toisaalta mahdollistui, tuli jopa välttämättömäksi, uudenlainen vallan muoto – ideologiaan tai konsensukseen perustuvan hallitsemisen tila. Kulttuuri on ideologian ideologia. Se legitimoi modernin vallan uudella käänteisellä tavalla verrattuna niihin perinteisiin valvonnan muotoihin, jotka perustuvat väkivaltaan ja valtansa spektaakkelien (kuten julkisten hirttäjäisten ja julkisen kidutuksen) avulla näkyväksi tekevään valtioon.

Modernin kulttuurin käsite syntyi siis kiinteässä yhteydessä juuri niihin modernin vallan muotoihin, joita se pyrki arvostelemaan. Sen seurauksena eräät kirjoittajat ovat viime aikoina olleet sitä mieltä, että kulttuuria ei pitäisi ymmärtää merkityksen tuottamisena (tai representaationa ja ideologiana) vaan säätelyjärjestelminä – joukkona tekniikoita ja voimavaroja –, joiden avulla pyritään valvomaan inhimillisiä toimintatapoja ja tuottamaan tietynlainen yksilöllisyys tai ihmissubjekti. Kulttuuri on joukko tietynlaisia ”minätekniikoita”. Palaan kohta tähän tapaan ymmärtää kulttuuri.

Kulttuurin käsite on joka tapauksessa monisyinen rakenne: epistemologinen käsite, joka lepää normatiivisella ja eettisellä pohjalla ja ravitsee tietyssä historiallisessa ajassa ja maantieteellisessä paikassa käynnissä olevaa projektia. Mutta mikään tähän asti sanomani ei selitä, miksi tämä käsitteellinen moniselitteisyys, jonka ansiosta kulttuurin toimintapiiri syntyi suhteellisen itsenäisenä ihmiselämän alueena, otettiin toista maailmansotaa seuranneina vuosina eräissä Yhdysvaltojen ja Ison–Britannian kaltaisissa paikoissa pohjaksi uudelle tutkimuksen (tai Foucault’in sanoin problematisoinnin) kentälle.

Tähän liittyy toinen kysymys. Williamsin luonnehdinta kulttuurista deskriptiivisenä JA normatiivisena käsitteenä juontuu hänen tavastaan käsittää kriittinen englantilaisen kirjallisuus– ja yhteiskuntakritiikin perinne, jota hän kutsui ”kulttuurin ja yhteiskunnan perinteeksi”. Tämä perinne oli se konteksti, jossa kulttuurin käsite keksittiin tapana ilmaista ”tiettyjen moraalisen ja älyllisen toiminnan muotojen käytännöllinen erottaminen uudenlaisen yhteiskunnan käyttövoimasta”. Iso–Britannia oli ainoa maa, jossa kulttuurin ja yhteiskunnan erottaminen modernin syntyhetkenä konstituoitiin tällä tavoin. Siitä huolimatta Williams kieltäytyi lukemasta itseään tähän perinteeseen. Toisin kuin ne, jotka hän luki määrittämäänsä perinteeseen, hän päinvastoin kieltäytyi pitämästä kulttuurin ja yhteiskunnan erottamista itsestäänselvyytenä. Kulttuurintutkimuksen projektina oli palauttaa kulttuuri osaksi ihmisten käytännöllistä jokapäiväistä elämää, kokonaisen elämäntavan totaliteettia.

Ja siinä missä ”kulttuurin ja yhteiskunnan perinnettä” samoin kuin monta muuta modernin syntyä selittävää teoriaa elähdytti visio yhteiskunnan täydellisestä laadullisesta muutoksesta (esim. siirtyminen perinteisestä moderniin tai yhteisöstä massayhteiskuntaan), Williamsin versio kulttuurintutkimuksesta nousi huolesta, joka koski uudenlaisten muutoksen ja liikkuvuuden muotojen ja asteiden seuraamuksia – hänellä kulttuurintutkimus ei tarkastellut yhteisön tuhoutumista. Williams ei kuitenkaan koskaan kyennyt täysin vapautumaan kulttuurin ja yhteiskunnan kesken tehdystä erottelusta – ei tavassaan nostaa etusijalle eräät kulttuurin muodot (kirjallisuus ja myöhemmin kieli) eikä halussaan edelleenkin rinnastaa kulttuuri jonkinlaiseen eettiseen mittapuuhun.

Kulttuurin erittelijällä on paradoksaalisesti vastassaan sekä kulttuurin kaikkialla tuntuva läsnäolo – ilmiö, jota jotkut ovat kutsuneet yhteiskunnan, politiikan ja talouselämän kulturisoitumiseksi – että se, mikä näyttää kulttuurisen vallan kauan vaikuttaneiden modernien muotojen heikentymiseltä. Toisaalta kulttuuri on noussut keskiöön kautta julkisten ja jopa yksityisten diskurssien koko kirjon. Puhuttiinpa kulttuurista talouselämän sektorina tai talouselämän kulttuurista tai kulttuurin roolista talouselämää koskevien mielikuvien, kokemusten ja odotusten konstruoitumisessa (esim. arvopaperimarkkinoiden kasvava merkitys) tai kulttuurin roolista vaaleissa tai kulttuurin kasvavasta merkityksestä ongelmana jne., kulttuurista on tullut väistämätön osa elämäämme. Pienenä esimerkkinä siitä, miten tämä prosessi etenee käytännössä, on Samuel Huntingtonin (1996) saama innostunut vastaanotto. Huntingtonhan esittää teesin, että politiikan tulevaisuus löytyy sivilisaatioiden välisestä kamppailusta; hän määrittelee sivilisaatiot kulttuurin pohjalta ja erottaa ne selkeästi ideologiasta. Hänen uudempi näkemyksensä (2004), että sosiaaliseen yhteenkuuluvuuteen tarvitaan paitsi yhteinen uskomusjärjestelmä (ideologia) myös yhteinen kulttuuri, on toinen esimerkki.

Tai ajatellaan sitä, miten kulttuurin ja identiteetin välinen yhteys on noussut voimakkaasti esiin paitsi vallan uutena hallitsevana akselina myös pohjana tasa–arvoa, riippumattomuutta ja vapautta koskeville vaateille. Kuten George Yudice (2003, 9) asian ilmaisee: ”Kulttuurin rooli on levinnyt ennennäkemättömällä tavalla poliittisen ja taloudellisen alueelle samaan aikaan, kun sovinnaiset näkemykset kulttuurista ovat paljolti menettäneet sisältönsä.” Tässä on jotain paradoksaalista. Readings (1996, 17) saattaa sanoa, että ”’kulttuurilla’ ei enää ole omaa erityistä sisältöä. Kaikki voi tilaisuuden tullen olla kulttuuria tai tulla kulttuuriksi.” Ja sitten vain muutamaa riviä edempänä ”kulttuurista tulee vain yksi objekti muiden joukossa.”