Tarkastelen aluksi fragmentin yleisiä piirteitä, jotta apoftegman ja biografeemin rakenteelliset erityispiirteet ja niiden suhde laajempiin kokonaisuuksiinsa tulisi esille. Painotan tässä etenkin Pierre Garrigues’n näkemyksiä fragmentin poetiikasta ja rakenteellisista kysymyksistä. Fragmentin eettisiä ja ontologisia kysymyksiä on käsitellyt esimerkiksi Maurice Blanchot teoksissaan Entretien infini (1969) ja L’écriture du désastre (1980). Blanchot’n ajattelun jäljet näkyvät artikkelissani lähinnä pohjavireenä: hänen näkemyksensä ovat toimineet minulle virikkeenä tutustua fragmenttiin lähemmin.
Kirjallisuuden traditio on kuitenkin osoittanut, että kirjallinen fragmentti voi saada alkuperäiseen kokonaisuuteen nähden ennakoimattomia ja rikastuttavia merkityksiä, jopa autonomisoitua. (Garrigues 1995, 32.) Näin on esimerkiksi monien sitaattien kohdalla, jotka alkavat ”elää omaa elämäänsä”. Määritelmässä tulee esille myös Blanchot’lle rakas ajatus, että kirjallisuudessa fragmentti ei välttämättä liity (edes menetettyyn) kokonaisuuteen, vaan haluttomuuteen muodostaa kokonaisuuksia (esim. Blanchot 1969, 228–229). Vastaavasti yksittäisten tekstuaalisten fragmenttien perusteella on käytännössä mahdotonta muodostaa käsitystä kokonaisuudesta johon se on aikanaan kuulunut, kuten esisokraattisten filosofien tekstit tai Sapfon runot hyvin osoittavat.
Osan ja kokonaisuuden suhde ja näihin suhteisiin liittyvät näkökulmat sopivat siis huonosti kirjalliseen fragmenttiin. Garrigues’n mukaan fragmentaarisia tekstejä luonnehtii niiden sijaan erityisesti seuraavat piirteet. Ensiksikin ne ovat muodoltaan lyhyitä1 ja niitä erottaa toisistaan valkoinen tila2. Fragmenteissa tulee olla havaittavia katkoksia, eli esimerkiksi ostensiivisia sanoja, joilla ei tunnu olevan yhteyttä tai logiikkaa yksittäisen fragmentin sisällä. Nämä ohjaavat luennan etsimään merkityksiä fragmentin ulkopuolelta, pohtimaan perusteita tai syitä sen vaillinaiselle muodolle. Garrigues katsookin, että fragmentti on siinä mielessä sekä muotoa että sisältöä, että se vetää merkitystään siltä mikä samalla kieltää ja vahvistaa sen – valkoiselta tilalta, puutteelta. (Garrigues 1995, 32–34.) Fragmenteille on myös tyypillistä agrammaattisuuden luoma monihahmotteisuus, joka korostaa fragmenttien kokonaisuutta ja diskursiivista eheyttä fragmentoivaa luonnetta (Garrigues 1995, 51).3
Valkoisen tilan myötä fragmentit voivat saada erilaisia keskinäisiä suhteita. Ne voivat esimerkiksi vahvistaa, sävyttää, sulkea, kiistää, esittää vastaväitteen, ironisoida, synnyttää aporioita, tai olla toisistaan täysin riippumattomia, vain muutaman mainitakseni.4 (Ks. Garrigues 1995, 101.) Olennaista on, että näitä suhteita ei määritetä logiikan erilaisia suhteita jäsentävin työkaluin. Tämän vuoksi fragmentit voivat olla myös useammassa kuin yhdessä suhteessa useampaan kuin yhteen fragmenttiin.
Fragmentaarisuus mahdollistaa edellä mainituista syistä monia näkökulmia, ilman että eri näkökulmia tai niiden puhujia tarvitsee alustaa esityksessä (Garrigues 1995, 80). Niin ikään fragmentaarisessa esityksessä voi olla toistumisia, jotka eivät kuitenkaan ole osa varsinaisia merkityksiä tai arkkitehtonisia tiloja luovia toistorakenteita. Garrigues on osoittanut, että esimerkiksi Pascalin Mietteissä (Pensées) toistuu lause, joka tarjoaa lähtökohdan toisiinsa näkyvästi kytkeytymättömille pohdinnoille:5 ”Deux excès: exclure la raison, n’admettre que la raison”. Garrigues’n näkemyksessä tämän tyyppinen toistuminen korostaa fragmentille ominaista ”tekemättömyyttä” (désouvrement) (Garrigues 1995, 85.) Termi on alun perin Blanchot’lta ja sillä on laaja kirjo erilaisia merkityksiä ja sävyjä käyttöyhteydestä riippuen. Garrigues käyttää termiä korostamaan sitä fragmentaarisuuden piirrettä, että fragmentaarinen teos ei työstä kokonaisuutta tai merkityksiä, vaan on näihin nähden ei-aktiivinen, joutilas (désœuvré), jopa haluton.
Määritelmältään tyypillinen apoftegma on lause, joka on kaksinkertaisesti metaforinen, mutta jonka metaforisuus on riippuvainen kontekstista. Apoftegma ei näin ollen ole varsinainen fragmentti, sillä se ei kykene olemaan merkityksellinen itsenäisesti, niin kuin Novaliksen maineikas siilivertaus edellyttäisi. Fragmentille keskeinen katkoksen tuntu syntyy näin ollen siitä, ettei se tunnu merkitsevän mitään. Se tarvitsee muuta kirjoitusta (tai tiedon alkuperäisestä yhteydestään) tuekseen, mutta kykenee tällöin toimimaan ikään kuin itsenäisesti ja laajemman kokonaisuuden mahdollisuuteen viitaten. Aforismista ja maksiimista se puolestaan eroaa sen vuoksi, että sillä ei ole pyrkimystä universaaliuteen eikä kykyä toimia itsenäisesti. (Garrigues 1995, 74.) Yllä ollut esimerkki korosti vertauskuvallista puolta. Tässä esityksessä oma mielenkiintoni on suunnattu erityisesti anamneesiin, sillä liittyessään läheisesti elämänkertoihin se muistuttaa biografeemia.
Anamneesin tehtävistä Garrigues ottaa yhdeksi esimerkikseen seuraavan apoftegman: ”On disait d’Abba Sisoes que, assis dans sa cellule, il fermait toujours la porte” (Apotti Sisoesista sanotaan, että istuessaan kammiossaan hän sulki aina oven. Garrigues 1995, 75). Garrigues kirjoittaa, että tämä lause ei itsessään anna käytännössä mitään tietoa. Apoftegman merkityksiä luova jännite syntyy ristiriidasta tämänkaltaisen semanttisen tyhjyyden ja singulaarissa (että se kertoo jostakin todellisesta ihmisestä) olevan voiman välillä. (Garrigues 1995, 74.) Edellisen voi osana yhteyttään, eli vertauskuvallisiksi ymmärrettyjen apoftegmojen alustaa, nähdä merkitsevän esimerkiksi sitä, että kun Apotti Sisoes istui huoneessaan, hän ei sulkenut sen ovea vetäytyäkseen enää enempää ulkomaailmasta, vaan sulkeakseen sen pois: oven sulkeutuessa huone pimeni, ja hän joutui kohtaamaan sielunsa kysymykset ilman näköaistin antamia virikkeitä. Tai ehkä kyseinen apoftegma kertoo sittenkin vain sen että hän, kerran elänyt ihminen, tapasi tehdä niin. Mutta eikö se herätäkin kysymyksen, miksi? Ja miksi kertoa se?