Fenomenologi ja Husserlin kääntäjä David Carr on kenties upottanut ihmisen syvimmälle kertomukseen. Hän puolustaa tiukasti kantaa, jonka mukaan kokemus on jo sinänsä kertomuksen jäsentämää. Joskus saattaa tuntua, että jotkin vastaamme tulevat yksittäiset tekijät ikään kuin vasta etsivät tarinaa, johon ne kuuluvat. Silti ”mitkään elementit eivät astu kokemukseemme, väitän, ei-tarinallisina tai kerronnallistamattomina” (Carr 1986, 68). Kokemukseemme ei siis tule mitään, mikä ei jo olisi tarinallista. Monet kertomuksen tutkimuksesta kiinnostuneet sosiaalitieteilijät näyttävät innostuneen juuri tästä Carrin radikaalista kannasta. Mitä laajemmalle oma käsite ja sen näkökulma ulottuvat, sen parempi? On tärkeää huomata, että Carrin soveltama kertomuksen käsite on hyvin aristoteelinen: kyseessä on ehjä, teleologinen, alusta keskikohdan kautta loppuun etenevä kertomus.
Carr perustaa vakaumuksensa kaiken kokemuksen kertomuksellisuuteen Husserliin ja tämän pohdintoihin melodian seuraamisesta. Ihmisen luoma taiteellinen järjestys, melodia, edeltää siis tässä argumentissa kokemusta. Tilanne näyttää kokonaan toiselta, mikäli havaitsemisen kohteelta puuttuu tällainen järjestys tai se on liian monimutkainen havaittavaksi. Oma vastaesimerkkini on ollut tulen, veden, tai tuulessa huojuvan puun lehvistön tuijottaminen (Hyvärinen 2004, 301). En voi sille mitään: nautin vedestä ja maisemasta, jolla ei ole alun, keskikohdan ja lopetuksen rakennetta. Mökille menen kuuntelemaan hiljaisuutta, en melodioita. Pidän ajattelun harhailusta sellaisina hetkinä, enkä kysyttäessä osaa vastata kysymykseen ’mitä ajattelet?’. Ajattelu ei siis ” ainakaan noina hetkinä ” ole kertomus, jossain keskikohdassaan kurottamassa kohti lopetusta. Voisiko jopa sanoa: minä en ajattele, minä tulen ajatelluksi? Tällä kohtaa saatan siis hyvin ymmärtää Crispin Sartwellin (2000) yritystä päästä eroon kertomuksen vallasta.
Paul Ricoeurin (1984) ja Monika Fludernikin (1996) tuoreemmat kertomuksen mallit tarjoavat samanlaisen kytkennän. Tässä riittää todeta taustaksi, että Fludernikin ohjelmana on korvata perinteinen (ja myös Ricoeurin jakama) juonikeskeinen kertomuksen mallintaminen. Kertomus on Fludernikille nimenomaan kokemuksellisuuden esittämisen keino. Fludernik ajattelee, että kertomuksen tutkimuksen tulisi perustaa työnsä luonnollisesti puheessa esiintyvien kertomusten, eikä pelkästään kirjallisten kertomusten varaan. Aivan kuten Carrin ajattelussa, kertomuksellisuus (narrativity) ei siis putkahda kuvaan vain jonain taiteen poikkeuksellisena saavutuksena, vaan se pohjautuu jo kokemuksellisuuteen. Mutta tähän yhtäläisyydet sitten loppuvatkin.
Paul Ricoeur (1984) puolestaan perustaa ajattelunsa sekä Augustinuksen että Aristoteleen ajattelulle. Hän jäsentää elämän, toiminnan ja kertomuksen suhteita kolmen mimesiksen avulla. Otan niistä esille nyt vain ensimmäisen, pre-figuraation, jonka myös Fludernik ottaa sellaisenaan oman mallinsa perustaksi. Hurmaavaa tässä on se tapa, jolla Fludernik sijoittaa Ricoeurin teesin kognitiivisten kehysteorioiden yhteyteen (Fludernik 1996, 23). Jaamme siten esimerkiksi käsikirjoituksia siitä, mitä elementtejä kuuluu ravintolassa käyntiin, luennon pitämiseen tai ystävän syntymäpäiviin. Fludernik löytää samat ainekset Ricoeurilta. Lainaan tarkoituksella ja pitkään samaa kohtaa kuin Fludernik:
Tämä hahmoteltu sanasto viittaa siis yhtäältä siihen, miten havaitsemme toisten ihmisten toiminnan, toisaalta siihen, miten toimijoina orientoidumme valintoihin ja kolmanneksi siihen, miten kerromme toisten teoista. Tämä sanasto ja sen tarjoama kognitiivinen näkökulma on tietysti huimasti laajempi kuin Carrin käyttämä esimerkki toiminnasta eli tenniksen syöttö ja sen jäsentyminen osaksi pelin kokonaisuutta (Carr 1986, 30-40). Mutta suhteutettuna Carrin alkuperäiseen teesiin, jonka mukaan kaikki kokemukseemme tuleva on valmiiksi kerronnallistettua, tämä sanasto merkitsee tiukkaa rajausta.