Tarkkoja siirtoja

Kiistaton tosiasia on, että poeettinen teksti on perustaltaan monikerroksellista sekä monenlaisia epämääräisyyskohtia ja aukkoja sisältävää. Tämä kaikki vaatii lukijalta aktiivisuutta täydentää lukemaansa materiaalia. Näin nouseekin kysymys siitä, kykeneekö teksti rajoittamaan tulkintaa ja ohjaamaan lukijansa johonkin tulkinnan kehikkoon. Voiko siis teksti johtaa lukijoita määrättyyn suuntaan täydentämään aukkokohtia? Syntyy keskeinen tulkintaan liittyvä ongelma, noudattaako lukija tekstin mukaista ja sen määrittämää kuviokelluntaa Roman Ingardenin korostaman objektiivisuuden mukaisesti vai taivuttaako lukija tekstin noudattamaan vain oman mielensä kuvioita? Wolfgang Iserin lähtökohta tekstistä ennen tulkintaa ja tulkinnasta vuorovaikutusmallina korostaa myös omalla tavallaan tulkintaa sopeutumisena tekstin antamiin rajoihin. Painotuserot Ingardeniin syntyvät siitä, että tämä katsoo tekstin määrittävän adekvaatin tarkentamisen suunnan, kun Iser taas alleviivaa epämääräisyyttä lukijan subjektiivisuuden vaatimana viestinnällisenä välttämättömyytensä, kuten Erkki Vainikkala (1993a, 232) toteaa. Iser korostaa teoksen toteutumista tekstin, lukijan subjektiivisuuden ja tekstin synnyttämän konkretisaation tuloksena. Täydentämällä tekstin aukot ja myös monikerroksellisuuteen liittyvät epämääräisyyskohdat lukija liittää tekstin omaan todellisuuteensa. Tulkinnassa ei kuitenkaan tapahdu välttämättä paluuta pelkkiin lukijan tai hänen yhteisönsä ennakko-odotuksiin, vaan seurauksena voi olla siirtymä uudenlaiseen havainnon tekemiseen. (Ks. esim: Iser 1976, 284–287.)

Myös erilaiset tekstit aktivoivat erilaisia merkityksen löytämisen mahdollisuuksia. Poeettinen teksti luo moniulotteisuudellaan ja monikerroksellisuudellaan potentiaalista voimaa tulkinnalle ja erilaisille lukutavoille. Mutta toisaalta teksti, jota ei voi lukea poeettiseksi, voi kuitenkin uudenlaisen luennan myötä tulla poeettiseksi tekstiksi, jos tulkitsija sen sellaiseksi tekee. Esimerkiksi Hellaakosken ”Maalari”-runo poikkeaa tietysti poeettisena tekstinä lastenlorusta ”Maalari maalaa taloa/ sinistä ja punaista/ illan tullen sanoi hän/ nyt minä lähden tästä talosta pois.” Hokema voidaan toki nähdä kertomuksena, mutta sillä ei näytä olevan ainakaan merkittävää moniulotteisuutta eikä liioin monikerroksellisuuttakaan. Siinä on kyllä alku ja loppu, mutta aukkoja tuskin ollenkaan. Siinä on talo-motiivi ja kaksi väriä, joille minitarina tuskin voi tarjota mitään tulkinnallisia kiinnikkeitä.

Lorun tunnettu karnevalistinen vastine sen sijaan tarjoaa jotakin: ”Maalari maalaa taloa, ostaa viinaa ja oksentaa”. Kyse ei enää ole yksitasoisesta tarinasta, vaan eräänlaisesta aforisminomaisesta tekstistä. Se luo selkeän oppositioasetelman talon maalaamisen ja viinan ostamisen sekä siihen liittyvän oksentamisen välille. Talon maalaaminen on rakennuksen kunnostamista, mutta samaan aikaan omaa kehoa rappioitetaan. Parodisella lausumalla maalarista on siis potentiaalista voimaa, jonka me tulkitsijoina voimme saada toimimaan ja joka saattaa meitä innostaa katsomaan ympärillemme ja löytämään monenlaisia analogioita. Lasten lorun karnevalistista vastinetta viinaan menevästä maalarista voidaan soveltaa moniin arkipäivän tarjoamiin vastakohtaisuuksiin, vaikkapa ristiriitaan auton täsmällisestä hoidosta tai huollosta vastakohtanaan auton omistajan vähemmän huolellinen oman kuntonsa ylläpitäminen tai Ruotsinlaivojen ylellisestä loistosta odottamassa matkustajia vastakohtanaan siivoojien ankea työ puhdistaa matkan jälkeen sisätilat juhlineiden matkustajien vähemmän loisteliailta jätöksiltä. Lapsuudesta tutun hokeman karnevalisaatiota voidaan soveltaa siis monenlaisten elämänilmiöiden vastakohtiin, mutta ei mihin tahansa. Teksti määrää tässäkin rajat tulkinnalle.

Stanley Fish sai opiskelijansa tulkitsemaan taululle kirjoitetun satunnaisen nimien jonon uskonnollisena runona. Näin hän kykeni näyttämään toteen, että poeettisia piirteitä voidaan löytää mistä tahansa tekstistä. (Fish 1980, 322–325.)

Entäpä miten olisi puhelinluettelon laita? Siinähän on erilaisia aakkosjärjestyksessä olevia nimiä, ammatteja, osoitteita ja puhelinnumeroita. Nimien järjestys noudattaa tarkasti kulttuurista käytäntöä päämääränään hyvin järjestetyn informaation antaminen yksityisten henkilöiden sekä erilaisten liike- ja palvelulaitosten puhelinnumeroista. Puhelinluettelon kirjoittajasta ei voi puhua eikä liioin tekijästäkään. Nimet tarpeellisine tietoineen on ahdettu tietokoneen muistiin, josta ne tulostetaan luetteloksi. Kyse on siis mahdollisimman puhtaasta informoivasta tuotteesta, jolla ei näyttäisi olevan mitään kaunokirjallisen teoksen tunnusmerkkiä kommunikoivana tai retorisen ulottuvuuden omaavana tekstinä. Kuten Wayne C. Booth toteaa, retorinen ulottuvuus tulee esille välittömästi, kun kirjailija valitsee aiheensa, sillä aihe on jotain julkistettavaa ja kommunikoitavaa (Booth 1983, 105–106).

Puhelinluettelon julkaiseminen tapahtuu vuosittain määrättynä aikana alkuvuodesta eikä niitä jaeta kirjakaupoissa, vaan niitä haetaan erityisesti sieltä, missä ihmiset päivittäin asioivat, elintarvikekaupoista. Jo puhelinluettelon toimittaminen ja jakelu viittaavat tuotteeseen, joka ei ole teos, vaan luettelo. Se kohtaa yleisönsä aivan toisenlaisessa kontekstissa kuin kaunokirjallinen teos, jonka kommunikoinnin perustana on, että todellinen kirjailija puhuu todelliselle lukijalle jossain tarkoituksessa. Kirjailija saattaa toki valita tiettyjen rajojen puitteissa valepukunsa, mutta hän ei voi koskaan kadota, kuten Booth huomauttaa. (Booth 1983, 105–106; Vainikkala 1993b, 243.) Puhelinluettelolla kokoelmana henkilö- ja numerotietoja ei varsinaisesti ole tekijää lainkaan. Tekijän sijaan voidaan puhua tiedonantajista, jollaisina ovat kaikki puhelinluetteloon nimensä ja tietonsa antaneet henkilöt ja erilaiset yhteisöt ja liikelaitokset, joiden luvan julkaisija tarvitsee puhelintietojen painattamista ja levitystä varten. Näin syntynyt informaatioteksti ei käyttötarkoituksensa vuoksi siedä minkäänlaisia aukkoja tai epämääräisyyskohtia. Sen viesti puhtaana tiedon jakajana on oltava selkeä ja vain yhdellä tavalla kaikkien lukutaitoisten vastaanotettavissa ja ymmärrettävissä.

Puhelinluettelon selaaja voi pysähtyä katsomaan jotakin nimiluettelon osaa muussa kuin informaation saamisen tarkoituksessa. Mitä uudenlainen suhde puhelinluettelon nimi- ja osoitetietoihin voisi loihtia lukijan mielikuvalliseen tajuntaan B itse puhelinnumeroihin ei tässä kiinnitetä huomiota B siitä seuraava esimerkki. Kohteeksi on valittu erään käytöstä poistetun puhelinluettelon (EHÄ/F-00) aukaisemisen tuloksena tullut satunnainen muutaman nimen ryhmä: