Media – (ilmaisu)väline, viestin, välityskanava – on esityksen ”fyysinen tai tekninen ympäristö tai vastaavat menetelmät” (Kuutti & Puro 1998). Suomen kielessä on käytetty myös muotoja medium ja mediumi. Mediassa on aina jotain teknistä, materiaalista, konkreettista – se on aina jossain määrin aparaatti, koje tai koneisto. Romaanin, kuunnelman, sarjakuvan tai baletin media on teknisten kvaliteettiensa rajaama alusta. Medialla on materiaalinen dynamiikka, joka rajaa ja uomittaa sillä esitettäviä sisältöjä.
Media on myös käsite ja sitä kautta abstraktio, mutta sen käsitteellinen rajaaminen ei ole yksiselitteinen operaatio. Sitä on ensinnäkin hankalaa käyttää yleiskäsitteenä, koska eri mediat eroavat toisistaan huomattavasti. Sen käsitteellinen luonne tulee ilmi siinäkin, että sen suhde selkeästi osoitettavaan tekniikkaan (yleiskielen mielessä) on usein monihahmotteinen. On medioita, jotka jäävät teknisen ja metaforisen välille – tai toisin sanoen, joiden koneellinen tai tekninen luonne on lähinnä metaforinen. Vaikka mikään esittäminen tai taiteellinen teko ei onnistu ilman mediaa, niin vaikkapa tanssin kohdalla viestin ja välineen ajatteleminen erillisiksi on kieltämättä hankalampaa kuin vaikkapa kirjan tai elokuvan kohdalla.
Kirjallisuuden monisatavuotinen sitoutuminen painettuun kirjaan on hämärtänyt osaltaan median käsitteen käyttöä kirjallisuuden tutkimuksessa. Painettu kirja on nähty kirjallisuuden välityskanavaksi, eikä välitetyn ja välittäjän suhdetta ole pidetty mitenkään aktiivisena. Kirjan ja kirjallisuuden side (mitä suomen kielen termit monista muista kielistä poiketen ilmentävät) on luonnollistunut ja media on ollut kirjallisuudentutkimuksessa jopa triviaalin tuntuinen käsite. Ajatusta kirjallisuuden ja kirjan suhteen luonnollisuudesta voisi vielä laajentaa biologiasta lainatulla metaforalla. Suhde muistuttaa loisen ja isännän molemmille hyödyllistä symbioosia. Kirjallisuus – loinen – on käyttänyt painotekniikkaa, painettua kirjaa, isäntänä joka on antanut loiselleen alustan. Isäntä on levittänyt loistaan ja hyötynyt symbioottisesta suhteesta: painettu sana on valloittanut koko maapallon varsinaisen herralajin lailla. Kirjapaino on nimittäin synnyttänyt – mikäli Marshall McLuhaniin on uskominen – laajan luku- ja kirjoitustaidon, joukkomarkkinat, nationalismin, industrialismin ja kapitalismin.
Kirja ja kirjallisuus eivät kuitenkaan ole määritelmällisesti, ”välttämättä” kytköksissä toisiinsa. Historiallisesti kirjallisuuden medioita ovat olleet esimerkiksi papyrusrulla, koodeksikirja ja puhe (suullisesti esitetty ”kirjallisuus” kuten kansanrunous). Kirjan ulkopuolista, painettua kirjallisuutta edustaa lehdissä julkaistu kirjallisuus (aikoinaan vaikutusvaltainen korkeakirjallisuudenkin levittämisen tapa). Digitaalinen kirjallisuus ulottuu ladattavasta Idiootista Eduardo Kacin geneettisesti muuntuviin teksteihin. Kirjan ja kirjallisuuden ajattelussamme automatisoitunut suhde on vain yksi syy median käsitteen mahdolliseen epämääräisyyteen kirjallisuudentutkimuksessa. Sen käyttöalue yleisesti ottaen on laaja. Sillä voidaan viitata vaikkapa puheeseen, kirjoitukseen tai kieleen sinällään, tai pelkästään niiden välineellisiin piirteisiin. Monet symbolisen viestinnän lajityypit tai esitystavat ovat lisäksi hyvin pitkälle samastuneet medioihinsa. Media on väljyydessään monikäyttöinen käsite, mutta tarjoaa samalla hyvän maaperän käsitteellisille epäselvyyksille.
Erkki Vainikkalan artikkeli referoi ja kritisoi Seymour Chatmanin hahmotelmaa kerronnan rakenne-elementeistä ja ”olomuodoista”. Chatman näkee vanhan käsiteparin diskurssi (ilmaisu) / tarina (sisältö) molempien puoliskojen koostuvan aineksesta ja muodosta. Sekä ilmaisu että sisältö koostuvat jostakin (aines) jollakin tavalla (muoto). Sisällön muoto on henkilöitä, tapahtumia (ym.) ja näiden välisiä yhteyksiä; sisällön aines taas yleisempää kulttuurin koodistoa, josta tekijä voi edellisiä muovata. Ilmaisun muoto viittaa kerronnan rakenteeseen, joka on kerronnasta abstrahoitavissa ja siirrettävissä eri medioiden välillä. Ilmaisun ainekseen Chatman sitten laskee kertomuksen ilmentymän (manifestation) ja ilmaisuvälineet. (Chatman 1980, 24.)
Keskityn tässä juuri Chatmanin ilmentymän ja median käsitteisiin. Ilmentymä on kerronnan rakenteen vastinkäsite ja viittaa siihen, missä mediassa kertomus on. Chatmanille kerronnan rakenne on aina sama, vaikka tarina siirrettäisiin mediasta toiseen, vaikkapa kirjasta elokuvaksi. Siihen kuuluvat mm. aikatasot, näkökulmat ja kertojan osuus tarinassa. Ilmentymä rinnastuu paitsi ilmaisuvälineeseen (kirja, elokuva, baletti), myös symboliseen muotoon tai esitystapaan (verbaalinen, elokuvallinen, ”baletillinen”) (Chatman 1980, 26). Kerronta tietysti ilmentyy aina jossain muodossa ja samalla jossain mediassa. Tämä kohtauspaikka on muutakin kuin yksinkertainen valinta sen suhteen, millä ilmaisuvälineellä tarina esitetään. Chatmanin yleisessä kerronnan teoriassa se on falskaava saumakohta, kuten Vainikkala artikkelissaan osoittaa.
Ilman ilmentymän käsitettä ei voisi olla sellaista narratiivisuuden teoriaa, joka pyrkii universaaliuteen, kattamaan kaikki kerronnan muodot. Ilmentymä on Chatmanille abstraktin kerrontarakenteen toteutuma. Yhdellä kerrontarakenteella voi olla eri ilmentymiä. Millaisessa suhteessa toisiinsa media ja ilmentymä ovat Chatmanin apparaatissa, miten ne rajataan? Chatman itse määrittelee ilmentymän lähinnä negatiivisesti. Ilmentymää ei hänen mukaansa pidä sekoittaa diskurssiin, se on materiaalinen, mutta eri asia kuin kertomuksen fysikaalinen dispositio (physical disposition) (mt., 23–24). Disposition voisi ehkä suomentaa vanhalla, hehkeällä suomenkielellä ulospanoksi. Tällä Chatman tarkoittaa esityksen puhtaasti materiaalista tasoa – kirjallisuuden kohdalla painettua tekstiä materiaalisena, havaittavana kohteena, ”objektina”, mustemerkkien konkreettista olomuotoa paperilla. Tätä diskurssin fyysistä ja konkreettista olomuotoa ilmaisuväline välittää tai kantaa. Chatman viittaa tässä Roman Ingardenin reaalisen ja esteettisen objektin välille tekemään erotteluun. Esteettinen objekti on reaalinen objekti esteettisesti tarkasteltuna ja koettuna. Reaalinen, materiaalinen objekti – nykykielellä ilmaistuna käyttöliittymä – ”kiinnittää” esteettisen teoksen, tekee sen käytettäväksi. (Mt., 24). Ilmentymä ja media, vaikka eivät ole sama asia, ovat kietoutuneet toisiinsa – kerronta konkretisoituu vain jonkin median ilmentämä.
Chatmanilla ’media’ on väljä merkitsijä, joka edustaa esityksen materiaalista välittäjää ja kattaa pitkän alan ilmaisun välineellisestä tasosta. Se voi viitata kieleen, kirjoitukseen, kirjallisuuteen, kirjaan. Samanaikaisesti Chatman ymmärtää median myös synonyymisena lajille tai esitystavalle – kirjallisuus ymmärretään sinällään mediana, samoin kuin elokuvaa voidaan pitää mediana. Median käsite samaistuu taiteenlajiin, genreen yleisessä mielessä – tai tietty media sitoo ja samaistaa taiteenlajeja itseensä. Mallin tarkoituksena on huomioida kaiken ilmaisun perustava välineellisyys ja antaa ilmaisuvälineelle paikka kerronnan tasojen abstrahoinneissa. Sekä ilmentymä että media kuitenkin jäävät melko epätarkoiksi käsitteiksi.
Erkki Vainikkalan kritiikki kohdistuu tapaan, jolla median ja ilmentymän yksikkö on erotettu koko kerronnan dynamiikasta. Chatmanin kaaviota voi arvostella kohteettomasta analyyttisyydestä. Vaikka onkin korkeammalla abstraktiotasolla, kerronnan rakenne ei voi olla ”ennen” kerronnan ilmentymää. Kerronnan abstrakti rakenne on saavutettavissa, ajateltavissa vasta diskurssissa joka sen tekee lähestyttäväksi. Liike on kaksi- tai monisuuntainen. Kulloinenkin ilmentymä ”vaikuttaa tulokseen muutenkin kuin päästämällä sen [kerrontarakenteen] läpi.” (Vainikkala 1993, 228). Mediat ovat itsessään semanttisesti tuottavia, koska niihin on aina kytkeytynyt (laji)konventioita ja ilmaisukeinoja. Erkki Vainikkala ehdottaa nelikenttiin purkavan (analyyttisen) jäsentelyn sijasta synteettistä tarkastelutapaa, jonka tähtäimessä olisi lopullinen kertomus kokonaisuutena. Kaaviollaan Chatman visualisoi mallin staattiseksi niin, että elementtien väliset suhteet jäykistyvät vain tilallisiksi, karttamaisiksi, piiloon ajallis-kausaalisilta vaikutuksilta. Tarkastelu on analyyttista, osiin jakavaa. [...] Syntetisoivasti – oikealta vasemmalle – tarkasteltuna tilanne muuttuu: nyt kaikki johtaa lopulliseen kertomukseen, ja samalla mallin käsitteelliset heikkoudet paljastuvat. Paljastuu myös se, että mediumi ja ilmentymä on nostettava pois lokerostaan ja nostettava koko kaavion päälle. (Mt., 229.)
Tarkastelu lähtee siis yksittäistapauksesta ja sen suhteesta ilmaisuväline/ilmentymä -pariin, joka ei ole vain yksi teoreettinen lokero vaan koko tulkinnan lähtökohta. Media on pääsemättömissä siihen kietoutuneiden esitystapojen ja lajikonventioiden kanssa, jotka taas vaikuttavat diskurssin ja tarinan suhteeseen (mt., 228). Mikko Lehtonen, hahmottaessaan median aktiivisena käsitteenä näkee sen tavallaan yhteiskunnallisesta tai yhteisöllisestä perspektiivistä käsin (ks. sitaatti aiemmin). Vainikkalan ”syntetisointi” voidaan nähdä samanlaisena ilmaisuvälineen aktiivisen tai täydentyvän luonteen painotuksena kerronnan teoriasta käsin. Osansa lokeroihin jakava (Chatmanin) hahmotelma ilmaisun ja sisällön aineksesta ja muodosta pyrkii tuottamaan yleispätevän työkalun, mutta ei kuvaa oikeata kohdettaan, tekstiä toiminnassa. Kuten media on itse asiassa kulttuuris-sosiaalinen käytänne (Lehtonen 2001, 80), ei pelkkä kanava tai kehikko, samoin se kerronnan teoriassa pitäisi ajatella aktiivisena ja muihin teorian osiin nähden produktiivisena, ne läpäisevänä.