Tarkkoja siirtoja

Mahdollisuuden tunnistaminen ei voi onnistua ellei välttämättömän ohella tunnisteta ei-välttämätöntä ja ellei mahdottoman ohella avata silmiä ei-mahdottomalle. Tullaan kontingenssin alueelle. Mutta minkä kontingenssin? Muistikontingenssin, tietokontingenssin, päätöskontingenssin, valintakontingenssin, vai – kuten Richard Rorty on järkeillyt – kielen, tietoisuuden ja yhteisöllisyyden eli koko maailmanselityksen peruuttamattoman kontingenssin alueelle (Wetz 1998, 101–102)?

Selvitelläänpä alustavasti mistä konkreettisesta tai suorastaan elintärkeästä asiasta tässä kaikkien tapahtumisen mukana kulkevassa potentiaalisuudessa on kyse. Potentiaalisen esille nostaminen tarkoittaa ennen muuta reaaliselle vastakkaisen esille nostamista. Reaaliselle vastakkaisen avaaminen taas merkitsee sitä, että asiaa, tapahtumaa tai olosuhdetta on voitu ajatella toisin sekä valita toinen tulkinta, vaihtoehto tai mahdollisuus.

Edellä esitetty täsmennys auttaa ymmärtämään, ettei kyse ole puhtaaksi sattumaksi, onnenkaupaksi tai uhkapeliksi, vaan välttämättömyyden vastakohdaksi ymmärretystä ja siten ainakin jollakin tavalla mahdollisuuksien suhteen selkeytetystä satunnaisuudesta. Puhtaan järjen kritiikissään Kant sanoi, että ”satunnaista on se, jonka kontradiktorinen vastakohta on mahdollinen”. Tämä on ollut monien niiden (esim. Marquard 1986) perusteena, jotka ovat puolustaneet satunnaisuutta toisin ajattelemisen ja ymmärtämisen mahdollisuutena. Niklas Luhmannin (1984, 152) mukaan kontingenttia on se ”mikä ei ole välttämätöntä eikä mahdotonta; se mikä voi olla sellaista kuin on (oli, tulee olemaan), mutta on myös toisin mahdollista”. Musil (1980, 14; 1990, 16) ymmärtää mahdollisuustajun (Möglichkeitssinn) kyvyksi ”ajatelle kaikkea, mitä voisi olla yhtä hyvin kuin jotain muutakin”.

Kontingenssin käsite tuntuu siis parhaiten sopivan viittaamaan mahdollisten muutosten horisontissa oleviin asioihin. Tarkemmin sanottuna se viittaa erilaisiin tilanne- tai kontekstikohtaisiin yhteyksiin, yhteyksiin, joista tai joissa syntyy näköaloja, tietoisuutta, kokemusta, valmiutta ja kykyä. Se on kuin katsomattomaan korttiin, ei vielä toteutuneeseen asiantilaan tai ei vielä hyödynnettyyn pelivaraan sisältyvä mahdollisuus. Vielä on kuitenkin tehtävä ero pelkän ”herättämisen” ja ”eloon herättämisen” välillä. Todellisuus nimittäin kyllä herättää tai virittää mahdollisuudet, mutta vain ikään kuin mahdollisuuden mahdollisuuden, ”kunnes tulee ihminen ---, hän ne herättää eloon” (Musil 1980, 15).

Mikä lopulta on mahdollisuustajun kaari, minkälaisten taipumusten ja voimien kautta se taipuu ja miten se on yhdistettävissä todellisuuteen – reaaliseen ja välttämättömään maailman ymmärrykseen? Miten toisin sanoen on luonnehdittavissa mahdollisuustajun ”ei-mahdoton” ja miten taas ”ei-välttämätön”? Onko mahdollista myös hahmottaa mahdollisuuden (subjektin haltuunottaman aktuaalisuuden) ja aktuaalisuuden (käsitteellisesti haltuunotetun kohteen) välistä suhdetta? (Zizek 1993, 153). Miten ajatuskuvio Musilin ”mahdollisuustajuun” lopulta liittyi, mikä mahdollisti mahdollisuuden tajuamisen ja miten tajuttu mahdollisuus saattoi tulla yhteyteen todellisuuden ja maailman ymmärryksen kanssa? Musil pohdiskeli hyvin samantapaisia asioita kuin mitä otettiin esille 1900-luvun alun filosofiassa. Näihin kuuluivat yksilön hahmottaminen oireena maailman tilasta, psykoanalyysi, elämänhallinta, elokuva ja urbaani arki, mystiikka sekä eritoten ”aavisteleva kyky” (Mutmasslichkeit) ja ”toinen olotila” (Corino 2003, 400).