Tarkkoja siirtoja

Mistä tahansa asiasta voidaan esittää ”kontingenssitulkinta”. Asialle luodaan silloin uusi ymmärrettävyyskehys, jossa se aukeaa mahdollisuus- tai muutosalttiutena. Moderni aika (valistus) sieti huonosti kontingentteja vapauksia. Kontingenssi ymmärrettiin epävarmuutta ja hallitsemattomuutta aiheuttavaksi satunnaisuudeksi. Nykyään taas suorastaan intoillaan kontingenssin suojelemisesta ja varjelemisesta kehittämällä kontingenssitietoisuutta ja kontingenssinhallintakykyä. Tuntuu järkevältä tehdä ero heikon (pinnallisen, ohuen jne.) ja vahvan (syvän, tiheän jne.) kontingenssin välillä. Ensiksi mainitun voi ymmärtää tietoon, historiaan ja tapahtumiin liittyväksi kasuaaliseksi kontingenssiksi. Siinä on kysymys esimerkiksi satunnaisuudesta, epävarmuudesta, tiedollisesta (epistemologisesta) heikkoudesta tai pätemättömyydestä johtuvasta kyvyttömyydestä, valinnasta kahden vaihtoehdon välillä. Jälkimmäinen taas voidaan ymmärtää spesifiksi kontingenssiksi. Silloin on kysymys modaalilogiikasta, primaarista ja fundamentaalisesta (ontologisesta) asioiden järjestyksestä, muodollisen välttämättömyyden vastakohtana olevasta modaalisesta mahdollisuudesta sekä pelkkien valintojen sijasta koko toimintahorisontin kontingenssista. On huomattava, että kiitävään ja katoavaan keskittyvä kasuaalinen kontingenssi auttaa tunnistamaan välttämättömän ja kestävän rajoja ja ehtoja. Ehkäpä voimme lähteä siitä, että kontingenssi on varmuudella ja välttämättömyydellä haltuun otetun ja arkipäivän kokemusten ja uskomusten perusteella ymmärretyn välinen rajapinta.

Musilin kirjallisuus on kontingenssin laboratorio monesta syystä. Hän yhdistää tieteen ja taiteen. Hän ottaa kontingenssin tematisoinnin kohteeksi. Hän kehittää kirjassaan kohteellisen maailman (diskurssijärjestelmän), jossa kontingenssia voidaan tarkastella. Hänen kohteellinen maailmansa, ”esseensä elämänmuotona”, on samalla autobiografinen eksperimentti, joka kuten Karl Corinon (2003) tuore 2000-sivuinen elämäkerta osoittaa, meni äärirajoille asti. Kaiken huipuksi kontingenssi on siinä selittämättömän, tuntemattoman ja yhteensopimattoman oire, jonka tarkastelu antaa pääsyn vaiennetun, peitetyn ja näkymättömän tarkasteluun. Kuten pyrin lopussa osoittamaan, tästä on aukeamassa kosketuspinta kirjallisuuden kontingenssin ja yhteiskuntatieteen kontingenssin välille. Sen löytäminen ei ole helppoa (ks. Berger 2004). Kontingenssi avaa kehyksen jossa molempien avainproblematiikkaan kuuluvien kokemustilan ja odotushorisontin toisiinsa kietoutuvia tuntemuksia voidaan tematisoida.

Asioiden ja tapahtumisen yhtenäistetty järjestys on hänen mukaansa epäilyttävä ajatus. Kuvitelkaamme ”kokonaista universaalista, yli ihmiskunnan ulottuvaa järjestystä, sanalla sanoen täydellistä siviilimaailman järjestystä”, hän ehdotti; eihän se ole muuta ”kuin lämpökuolema tai kuolinkankeus, sama kuin kuumaisema tai geometrinen epidemia”, Musil (1980, 478) totesi. Totuuden, eheyden ja järjestyksen illuusion, pinnan ja hajaannuksen alta paljastuvat mahdollisuuksien rajat, ehdot ja koordinaatit.

Aika ei ole konkreettista eikä abstraktia. Ajalla ei ole ominaisuuksia. ”Die Zeit ist der Begriff selbst, der da ist” totesi Hegel. On vain toinen toistaan monimutkaisempia ”ajallistumisrakenteita” sekä erilaisia täyttymättömiä tiloja. ”Ajan juna on juna, joka vierittää kiskoja edellään. Ajan virta on virta, joka kuljettaa rantoja mukanaan. Matkustaja liikkuu kiinteiden seinien välissä kiinteällä lattialla; mutta seiniä ja lattiaa liikuttavat mitä voimakkaimmin myös matkustajan liikkeet, vaikka sitä ei huomata” (Musil 1980, 458).

Mikä tuo temporaalisen järjestyksen rikkova, sääntöperustaista maailmaa järkyttävä ja uutta ymmärrettävyyskehystä tyrkyttävä, filosofien sosiaaliseksi refleksiivisyydeksi tai vahvaksi hermeneutiikaksi ja sosiologien toimijuudeksi ja monimutkaisuudeksi ristimä huomaamaton ja kaikesta päätellen myös esittämätön liikuttelija oikein on?