Kuinka suhteuttaa tämä siihen, että useat ranskalaiset poststrukturalistiset ajattelijat ovat viimeisten neljän vuosikymmenen ajan opettaneet tutkijoita näkemään kielen ja historian, kielen ja tapahtumisen ja jopa kielen ja ajattelun suhteet niin, että ne kuuluvat tiiviisti yhteen ja että kieli on suorastaan ensisijainen ajatteluun nähden.
Kirjallisuudentutkijoiden ja yhteiskuntatieteilijöiden parissa on ollut laajasti kannatusta ajatukselle, että me elämme kielen rakentamassa maailmassa. Sosiaalinen todellisuutemme olisi tämän käsitystavan mukaan kielellinen konstruktio. On jopa syntynyt äärimmäinen käsitys, että todellisuus olisi pelkkää kieltä.
On heti todettava, että jos ajattelemme vaikkapa syntymän ja kuoleman tapahtumia tai erotiikkaa sen eri muodoissa, on niissä paljon muutakin kuin retoriikkaa ja kieltä: kielestä riippumattomia merkityksellisiä tekoja ja tapahtumia kuten itse kuoleminen, uuden elämän syntyminen, biologisia ja fysiologisia ilmiöitä, joita tietysti voidaan kuvata kielellä, mutta jotka ovat kielestä riippumatta merkittäviä, yksiselitteisiä tapahtumia.
Selvittääksemme ristiriidan amerikkalaisten empirismiä edustavien psykolingvistien ja ranskalaisten poststrukturalistien välillä, on pohdittava tarkemmin ajattelun ja kielen yhteyttä korostavan Martin Heideggerin kielikäsitystä. Sekä poststrukturalistien että amerikkalaisten psykolingvistien näkemysten taustalla on ehkä hiukan yksioikoisia näkemyksiä Heideggerin kielikäsityksestä.
Kieli ei ole hänelle väline tai instrumentti, jonka otamme tahtoessamme käyttöömme kuin kynäveitsen ja panemme jälleen taskuumme käytön jälkeen. Se ei ole vain pragmaattinen, rationaalinen ja tekninen väline. Kieli ei ole Heideggerille liioin objekti, jota voi ikään kuin koeputkessa tai herbaariossa tarkastella ja luoda siitä objektiivisen kuvan. Kielitieteessä itse tutkimusmateriaali, kieli ja se, millä sitä analysoidaan ovat samaa kokonaisuutta. Heidegger korostaa, että me emme koskaan pääse kielen ulkopuolelle ja että kieli ja ajattelu kuuluvat tässä suhteessa kiinteästi yhteen.
Voisi sanoa, että kielen ja ajattelun erottaminen toisistaan on yhtä turhanaikaista kuin jos yrittäisimme erottaa toisistaan ihmisen ja luonnon. On mahdotonta sanoa, missä ihminen erkaantuu luonnosta ja missä hän on kulttuureineen ja sivilisaatioineen luontoa. Kieltä käytävä kielitieteilijä on hiukan samanlaisessa tilanteessa kuin kemisti, joka yrittäisi selvittää kemian olemusta kemian kaavoilla.
Juuri se osa kielestä, johon kielitieteilijät helpoimmin voivat tarttua, kirjoitus, äänteet, lauseoppi tai syntaksi, ei selitä kielen olemusta. Se on arvoituksellinen ja ongelmallinen ennen kaikkea suhteessa ajatteluun. Heidegger sanoo: ”Kieli puhuu meissä” (”Die Sprache spricht in uns”). Voisi myös sanoa, että kieli ympäröi meidät ja sulkee itseensä. Me emme vain puhu kieltä tai käytä sanoja, vaan kieli ja sana suorastaan asuvat meissä. Vasta sanat tekevät maailman meidän tuntemaksi ihmisten maailmaksi, joka eroaa tulevaisuuksineen ja mahdollisuuksineen eläinten maailmasta.
Heidegger jakaa tietomme piirin tunnetusti kahteen ulottuvuuteen: olevaan (das Seiende) ja olemiseen (das Sein). Se, mikä on olemista, jää meille käsittämättömäksi, koska se on kielen ja käsitteiden tuolla puolen. Voimme tietysti määritellä esimerkiksi ”vihan” ja ”rakkauden” . Mutta lopputuloksena on vain kalpea kuva niistä lukemattomista ilmiöistä, jotka esiintyvät vihan ja rakkauden käsitteiden ilmiökentissä. Voimme yrittää määritellä omaa tai lähimmäistemme identiteettiä sanoilla ja käsitteillä. Meillä on minäkuva ja toisilla on myös käsitys minuudestamme, mutta silloinkin identiteettimme määrittely on kovin kalpeata. Minuutemme on kyllä olemassa ja meidän on sisällytettävä siihen jopa sen piilevät mahdollisuudet, mutta minuutemme on aina paljon enemmän kuin mikään käsitteellinen määritelmä. Se on niin monikerroksinen ja hienojakoinen, että se jää aina myös arvoitukseksi käsitteiden takana.
Tulkitessaan varhaisia esisokraattisia filosofeja Heidegger korostaa, että heille logos-termi, joka oli kokoamista ja myöhemmin lukemista merkitsevän verbin ”legein” lähisukulainen, ei tarkoittanut vain järkeä vaan myös asioiden ”kokoamista” eli lukemista ja puhumista. Ajatteleva järki toi ilmiöiden kaaokseen järjestyksen ja jäsensi olemiseen merkityksiä. Kieli oli järjen väline ja samalla olevan hahmottaja. Se tekee ihmisen maailmassa olemisen mahdolliseksi. Se avaa olemista. Logos tekee maailman ihmisen kannalta mielekkääksi ja järkiperäiseksi. Ei siis ole sattuma, jos varhaisen Kreikan filosofiassa, esimerkiksi Herakleitoksella ja Parmenides’lla, ”logos”-sana tarkoitti paitsi ”järkeä” ja ”puhetta” että ”olevan olemista” (das Sein des Seienden) (Heidegger 1989, 62.) Oleminen ja ajattelu voitiin mieltää jo esisokraattisilla ajattelijoilla yhdeksi.
Heideggerin käsityksen mukaan ihmisen maailma ja hänen olemisensa avautuvat hänelle juuri kielen avulla. Eläimellä ei ole samassa mielessä kieltä, jolla voisi avata maailmaa ja olemista. Heidegger kirjoittaa: ”Missä ei ole kieltä, niin kuin eläimellä tai kasvilla, siellä kaikesta elämästä huolimatta ei ole olemisen (erikoisella ortografiallaan ”Seyn” Heidegger haluaa korostaa olemisen määrittelemättömyyttä suhteessa sanaan ”Sein”, jonka ihminen mieltää käsitteeksi.) ilmestymistä ja sen takia ei myöskään ei -mitään -olemista (olemisen vastakohtaa) ja ei - mitään käsitteen kuvaamaa tyhjyyttä.
Eläin ja kasvi ovat kaiken tämän tällä puolen: maailmassa vallitsee silloin vain sokea himo ja tylsä pako.” (”Wo keine Sprache,wie bei Tier und Pflanze, da ist trotz allem Leben keine Offenbarkeit des Seyns und daher auch kein Nichtsein und keine Leere des Nichts. Pflanze und Tier stehen diesseists von all dem, hier herrscht nur blinde Sucht und dumpfe Flucht.”) (Heidegger 1983, 143.)
Runoilijat ja luovat kynänkäyttäjät valvovat, että olemisen totuus ei unohdu ja että kieli säilyttää elinvoimansa. Mutta myös alkuperäisin kieli, joka avaa ihmiselle ensimmäisen kerran olemista ja jäsentää sitä, on eräänlaista runoutta. Tässä merkityksessä Heidegger ounastelee kielen alkuperän olevan eräänlaisessa alkurunoudessa, joka on olemisen ”sanaksi tulemista”, joka avaa olemista, mutta joka sitten ”kehittyessään” vaipuu pelkäksi merkiksi: ”Kieli on alkurunoutta, johon kansakunta runoilee itselleen olemisensa.” (”Die Sprache ist die Urdichtung, in der ein Volk sein Sein dichtet.”) (Heidegger 1983, 180.)
Kieli voi olla Heideggerin sanoin ”olemisen koti” (das Haus des Seins), mutta kieli saattaa myös etäännyttää ihmistä olemisesta, peittää sen ja saattaa ihmisen jopa unohtamaan kielen. Heidegger puhuu tässä mielessä ”olemisen unohtamisesta” (Seinsvergessenheit).
Kun kieli avaa todellisuutta ja vihjaa olemisen totuuteen, se on silloin runoutta ja sitä voi nimittää satuun tai runolliseen tarinaan viittaavalla sanalla Sagen. Heidegger tulkitsisi epäilemättä kansanrunoudessa niin usein esiintyvän sanamagian ja uskon sanan mahtiin juuri tuoreen perinteen elämäntunteena: kieli on vielä lähellä olemista, olemisensa alkuperää. Mutta tullessaan kovin käsitteelliseksi ja muuttuessaan normiksi se alkaa menettää tuoretta voimaansa. Se saattaa rappeutua huonoksi proosaksi tai tulla suorastaan kliseeksi. ”Mutta runollinen sanominen rappeutuu, tulee aidoksi ja sitten huonoksi ”proosaksi” ja tämä lopulta jutusteluksi. Tästä arkipäiväisestä sanankäytöstä, siis kielen rappiomuodosta, lähtee tieteellinen ajatustyö kielestä ja kielifilosofiasta liikkeelle ja se tarkastelee ”runoutta” poikkeuksena” säännöstä. Niin asetetaan kaikki päälaelleen”.(”Das dichterische Sagen aber verfällt, wird zur echten und dann zur schlechten ’Prosa’ und diese schliesslich zum Gerede. Von diesem alltäglichen Wortgebrauch, der Verfallsform also, geht die wissenschaftliche Besinnung auf die Sprache und die Sprachphilosophie aus und betrachtet dann die ’Dichtung’ als Ausnahme von der Regel. So ist alles auf den Kopf gestellt”. (Heidegger 1989, 64.)) Sitä vastaan auttaa ja sitä korjaa nimenomaan taiteellinen ja luova kielenkäyttö. Runous saattaa paljastaa olemisen totuutta (Die Wahrheit des Seins).
Murtamalla kielen ja käsitteiden pakkopaitaa taiteellinen kielenkäyttö ja taideproosa tekevät reikiä jähmeän käsitteellisyyden linnavarustukseen ja saavat sen värisemään ja järkkymään ja ne palauttavat ihmiselle tuoreen suhteen todellisuuteen, jossa se tulee läpikuultavaksi ja monitulkintaiseksi. Silloin ihminen tietää, että hän ei voi täysin ymmärtää olemista ja kuitenkin hän saa siitä aavistuksen ja säilyttää tiedonhalunsa, uteliaisuutensa ja kykynsä monitulkintaiseen ajatteluun. Totuus ei ole oikeassa olemista (Richtigkeit) kuten matematiikassa, jossa 2 + 2 on aina 4, vaan tässä totuuden paljastuminen koskee todellisuuteen kätkettyä olemista. Käsitteelliset määritelmämme ihmisistä, vihasta tai rakkaudesta raapaisevat vain ilmiöiden pintaa. Taide, runous ja kirjallisuus opettavat meille, että taiteilija, runoilija tai kirjailija saattaa näkyviin jotain oleellisempaa ja syvempää. Me voimme käsitteillä määritellä tuttuja ihmisiä, mutta syvemmälle pääsee vaikkapa satiirinen muotokuva heistä.
Heideggerin varsinaisen kielikäsityksen lähtökohtia voi löytää Wilhelm von Humboldtin, J. J. Hamannin ja ennen kaikkea Herderin kielifilosofiassa.
Mutta Heideggerin käsitys kielen suuresta merkityksestä lähtee ennen kaikkea hänen ajattelunsa husserlilaisesta ulottuvuudesta. Husserlille ihmisen maailma on merkitysten maailma. Tässä mielessä merkitykset ja niiden tulkinta kuuluvat itse olemiseen.
Ihmisen tajunta ei olekaan hänen syntyessään tyhjä taulu, tabula rasa, johon kokemus piirtää jälkensä. Ihmisellä on jo syntyessään merkitykset valmiina todellisuuden eri ulottuvuuksista ja ilmiöistä. Nuo merkitykset eivät ole Heideggerin kannalta apriorisia, vaan ne ovat samanaikaisia kuin itse ajatus. Ne ovat ajatuksen pysyvä koti, jota ilman ajatukset eivät voi olla olemassa.
Jos ihminen näkee auton, sillä on hänelle heti ihmisen kannalta tärkeä merkitys. Se ennakoi vaaraa. Hirvi ei koe näin maailmansa. Auto on sille vailla merkitystä. Jopa ihminen, joka ei olisi koskaan aikaisemmin nähnyt autoa, ymmärtäisi välittömästi sen nähdessään, että se ei ole vain harmiton kulkuväline. Hän tajuaisi heti, että se on vaarallinen ja että sitä on väistettävä ja varottava. Se ei ole kokemuksen tuomaa viisautta.
Heidegger katsoo, että ihminen tulkitsee joka hetki merkityksiä. Siis hän lukee tai niin kuin Heidegger sanoo ”puhuu” joka hetki. Ihminen tulkitsee ympäristöään jopa nukkuessaan, mikä saattaa heijastua hänen uniinsa. Huono nukkuma-asento, liiallinen makuuhuoneen lämpö tai kylmyys voivat saada sepitteellisen tulkintansa nähdyssä unessa.
Heidegger näkee kielen paljon vähemmän teknis-rationaalisesti kuin edeltäjänsä. Hänelle kieli on osa olemista. Se on monella tavalla sidottu ihmisen kokonaisolemukseen, hänen peruskokemukseensa elämästä. Ja se on vielä enemmän kuin ruumiin kieli. Siinä on mukana koko hänen maailmassa olemisensa. Vain tämän ajatuksen myötä ihminen voi ymmärtää olemistaan ja maailmaansa. Hän on olemisessaan koko ajan hermeneutikko, joka tulkitsee merkityksiä. Tässäkin mielessä ei vain tulkinta vaan kieli on osa olemista.
Heidegger käyttää kielen ja puhumisen termejä eri merkityksessä kuin edellä mainitut amerikkalaiset tutkijat. Heidegger ei käytä sanaa puhuminen (sprechen) tarkoittamassa vain ääneen puhumista. Herderin tavoin hän puhuu sisäisestä kielestä, sisäisestä sanasta (innere Sprache, inneres Wort). Hän ei siis tarkoita, että vastaa puheen tuottaminen tekisi ihmisen ajattelevaksi, vaan että ihminen puhuu sisäisesti koko ajan huomaamattaan. Jos hän kulkee metsän läpi, hän tekee sen käsitteen kautta, vaikka ”metsä” saattaa tarkoittaa hyvin monenlaista metsää. Hän tunnistaa uuden puulajin osaamatta välttämättä tarkasti määritellä, mikä on yleensä puu. Hän rakastaa kauniita maisemia tajuamatta syytä siihen sen paremmin kuin miksi hän rakastaa kauniita, useimmiten vastakkaista sukupuolta olevia ihmisiä. Tieto on sisäänrakennettu ihmiseen.
Dialogissa ”Keskustelu kielestä” (Gespräch über die Sprache), jossa keskustelijoina on Heidegger itse(Der Fragende) ja japanilainen professori, Heidegger antaa ymmärtää, että nimenomaan eurooppalainen perinne rakastaa käsitteitä. Eurooppalainen ihminen ottaa liian tiukalla käsitteellisellä ja abstraktilla kielellä todellisuuden haltuunsa. Hän uskoo arvoihinsa ja maailmankuvaansa tajuamatta, että ihminen on silloin ymmärtävimmillään, kun hänen vapaata ilmiöiden tarkkailuaan eivät häiritse minkäänlaiset valmiit arvot, valmis maailmankuva, kokonaisvaltainen uskonnollisuus tai poliittinen tai tieteellinen ideologia. Tässäkin näkyy Heideggerin ajattelun fenomenologinen ulottuvuus. Hän on oppositiossa sitä naivia uskoa kohtaan, että kielen sanat sisältäisivät ilmiöiden olemuksen. Ihmisellä on vaarana unohtaa, että varsinainen maailma, ilmiöiden maailma on sanojen ja käsitteiden takana. Kieli voi avata olemista korkeintaan vihjaamalla siihen. ”Olemisen unohdus” suosii yksiselitteistä uskoa sanojen totuuteen ja vie ajattelulta ilmavuuden ja monitulkintaisuuden.
Vain ilmiöiden monitulkintaisuuden säilyttäminen on inhimillistä ja taiteellista ja välttää todellisuuden kaavoittamisen, jota Heidegger kutsuu metafysiikaksi. Samassa dialogissa ”Heidegger ”kuulee japanilaiselta oppineelta, että Japanissa tieteellisessä dialogissa voidaan keskustelun kohde jättää pitkäksi aikaa nimeämättä, vaille nimeä, jotta itse ilmiöt näkyisivät puhtaina ja itsenäisinä. Ei ole sattuma, että tämä Heideggerin raportoima itämainenkin ajattelu vivahtaa länsimaiseen fenomenologiaan. Myös husserlilainen fenomenologia oli syventänyt Heideggerin malttia ja kärsivällisyyttä olla vaiti ja kuunnella ja ”jättää asiat silleen”niin kuin saksan Gelassenheit on – tosin erittäin huonosti – käännetty suomeksi. Tuo termi korostaa riippumattomuutta, kuulautta ja malttia ja välttää tiukkaa käsitteellisyyttä ja pyrkii kiertämään ennalta omaksutun olemuksellisuuskäsityksen vaarat ja tarkastelemaan ilmiöitä sellaisina kuin ne meille näyttäytyvät.
Se on johdonmukainen seuraus Heideggerin kielikäsityksestä, jossa ajattelu, kieli ja oleminen ovat yhtä, mutta jonka mukaan kieli voi myös irtaantua olemisesta niin, että se himmentää ajattelua, muuttuu kapeassa ja kalpeassa mielessä ”loogiseksi” ja menettää olemisen mehevän ytimen. Amerikkalaiset psykolingvistit ovat oikeassa. Mykkä ei puhu. Lapsi ei puhu. Mutta Heideggerille puhuminen merkitsee eri asiaa kuin amerikkalaisten psykolingvistien puhe, joka ei ole tarpeen ajateltaessa. Lapsen tai mykänkin maailma on ihmisille yhteinen merkitysten maailma, jonka he mieltävät tuomatta asiaa julki kuuluvalla puheella.