Tarkkoja siirtoja

Pidimme, ja pidämme, Jakobsonin mallia tärkeänä jossain määrin eri syistä. Itselleni malli tarjosi vastauksen hankalaan kysymykseen kirjallisuuden kielten suhteesta muihin kielenkäyttötapoihin. Kieli on siinä kontekstuaalista ja monifunktioista ja kontekstit taas monitasoisia. Eri kielenkäyttötapoja ei mallissa lokeroida vaan sijoitetaan jatkumolle. Malli suhteutti eikä mystifioinut ja oli vielä – tosin tiettyyn rajaan saakka – analyyttinenkin. Erkille mallissa on keskeistä poeettinen funktio ja erityisesti se tapa, jolla poeettinen funktio taklaa muut funktiot osittain sivuun ja tekee dominanttina ollessaan tilaa kommunikaation osatekijöiden kahdentumiselle ja merkityksen laajentumiselle ennalta arvaamattomiin suuntiin. Estetisoinnin sijaan poeettinen funktio merkitsee suhteuttavaa väliintuloa (Vainikkala 1991, 128).

Mallia on hyödynnetty paitsi nykykulttuurin tutkimusyksikön hankkeissa, myös monissa muissa tutkimuksissa, itse asiassa hämmentävän monilla eri aloilla. Seuraavassa esittelen lyhyesti mallin pääpiirteet ja kuvailen sitten sen asemaa käsitteellisenä – ja jossain määrin menetelmällisenäkin – välineenä ja siitä esitettyä kritiikkiä. Lopussa pohdin mallin rajoituksia ja sen asemaa muuttuneessa maailmassa ja teoriamaisemassa.

Jakobson korostaa, että funktiot vaikuttavat rinnakkain siten, että eri tilanteissa ja kielenkäyttötavoissa on mukana eri käyttötehtäviä yhtä aikaa. Tekstin luonteen ja muodon määrää kuitenkin viime kädessä se funktio, joka on dominantti eli hallitseva funktio. Poeettinen funktio on enemmän tai vähemmän läsnä hyvin monenlaisissa kielenkäyttötavoissa, mutta kaunokirjallisuudessa se on dominanttina. Poeettisen funktion Jakobson määrittelee paljon lainatulla mutta ei yhtä usein ymmärretyllä lauseella: ”Poeettinen funktio siirtää ekvivalenssiperiaatteen valinnan akselilta yhdistelyn akselille”.

Jakobsonin malliin on pakattuna useita eri suunnilta poimittuja ideoita. Sen perusvaikutteena on pääosin pidetty saksalaisen lingvistin Karl Bühlerin kommunikaatiomallia, joka koostuu kolmesta funktiosta, emotiivisesta, konatiivisesta ja referentiaalisesta funktiosta. Se olikin tärkeä esikuva, mutta funktionaalisen kielimallin perustaja oli varsinaisesti Vilém Mathesius (1882–1945), joka jo vuonna 1911 julkaistussa artikkelissaan hahmotteli funktionaalista lähestymistapaa kieleen. Yhdessä nuoremman kollegansa Jakobsonin kanssa hän perusti Prahan koulukunnan, johon liittyi muiden muassa Nikolai Trubetskoi. (Luukka 2002, 92.) On todennäköistä, että Bühlerin rinnalla Mathesius oli tärkeä vaikuttaja Jakobsonin funktionaalisuusajatuksen taustalla.

Tähän peruskuvioon Jakobson liitti puolalaisen antropologin Bronislaw Malinowskin keksimän faattisen funktion käsitteen. Venäläisestä formalismista taas on peräisin ajatus, että kaunokirjallisuudessa kieli deautomatisoituu, samoin siihen liittyvä etualaistumisen ajatus. De Saussurelta tulivat horisontaalinen ja vertikaalinen (tai syntagmaattinen ja paradigmaattinen) valinnan akseli. Informaatioteoriasta Jakobson poimi ajatuksen kanavan ja viestin sekä informaation siirron ajatuksen, joskaan se ei Jakobsonilla muodostu yhtä keskeiseksi kuin klassisessa informaatioteoriassa. Malli on siis melkoinen synteesi eri aloilla kehitetyistä merkitysteorioista.

Mainitussa tutkimushankkeessa funktiomallia käytettiin myös analyysivälineenä niin, että haastateltujen heidän mielikirjallisuuttaan ja mieliohjelmiaan koskeva puhe jaoteltiin funktioittain. Kuhunkin funktioon ja niiden alaryhmiin kuuluvia viittauksia analysoitiin myös määrällisesti. Eri funktioiden suhteellisesta painottumisesta tehtiin sitten päätelmiä suomalaisen reseption luonteesta.

Suunnilleen samoihin aikoihin toteutettiin suomalais-unkarilainen vertaileva lukemistutkimus, jossa tutkittiin kahden romaanin, Meren Manillaköyden ja József Balázsin Unkarilaisia, vastaanottoa Unkarissa ja Suomessa. Lukijoiden odotushorisontteja analysoitiin Jakobsonin mallin sovelluksen avulla, jossa erotetaan informatiivinen, ekspressiivinen, konatiivinen ja faattinen funktio (Kirstinä ja Lörincz 1991, 4.)

Ulkomaisista reseptiotutkimuksista tunnetuin Jakobsonia hyödyntävä tutkimus on Tamar Liebesin ja Elihu Katzin (1990) The Export of meaning. Siinä kirjoittajat jakavat tv-melodraaman vastaanoton Jakobsonia valikoivasti mukaillen referentiaaliseen ja metakielelliseen luentaan. Referentiaalisia lausumia ovat ne, joissa käsitellään tv-sarjan ja todellisuuden yhtymäkohtia, metakielellisiä taas ne, joissa sarjaa tarkastellaan välittyneenä, esteettisesti rakentuneena fiktiona.

Kaikkiaan Jakobsonin malli on ollut häkellyttävän suosittu eri tieteenaloilla. Sitä on hyödynnetty kulttuurituotteiden ja niiden vastaanoton tutkimuksen lisäksi vaikkapa arkkitehtuurin (Lehtonen 1994), Homeroksen kerronnan (Skafte Jensen 2002), kirkkotekstiilien (Ryökäs 2002) ja tietokonepelien pelaamisen (Mäyrä 2005) analyysissä!

Miksi Jakobsonin malli on koettu niin hyödylliseksi niin erilaisissa viitekehyksissä? Katarina Eskola (1991, 164) vastaa tähän osaltaan: ”Malli tuntui soveltuvan kirjojen ja tv-melodraamojen vastaanoton analyysiin juuri sen vuoksi, että se ottaa huomioon erilaisia kontekstualisointeja. Sen kautta oli myös mahdollista eritellä systemaattisesti teosten haastatteluissa välittynyttä vastaanottoa.” Todennäköistä on, että tässä mainitut kaksi perustetta pätevät laajemminkin. Ensinnäkin Jakobsonin malli ottaa huomioon monenlaisia eritasoisia konteksteja. Toiseksi se on suhteellisen analyyttinen – sen avulla on helppo eritellä tarkasti mitä tahansa toimintaa tai toiminnan tulosta, jossa kommunikaatiolla on edes jonkinlainen rooli. Ja sillähän on roolinsa kaikessa ihmisen toiminnassa.

Samalla dominantin ajatus heikentää jonkin verran sitä mallin vahvuutta, että diskurssilla voi olla yhtä aikaa monta funktiota. Yhden niistä on kuitenkin oltava dominantti, mikä pyyhkii pöydältä funktioiden väliset jännitteet. Juuri jännitteet ja funktioiden yhteisvaikutus olisikin monessa tapauksessa kiinnostavin analyysin kohde.

Toinen vajaasti määritelty seikka mallissa on, mikä lopultakin on funktioista riisuttu ”viesti itse”. Kuten Vainikkala (1991, 127) ehdottaa, Jakobson tarkoittaa sillä tilannetta, jossa merkityksen rakenteelliset ehdot nousevat oudontamisen kautta näkyviin. Ajatus on tuttu venäläisestä formalismista.

Jotta kommunikaatiomalli erittelisi sitä mitä pitää, funktioiden pitää liittyä samaan suureeseen. Erkki Vainikkala (1991, 139) korostaa, että reseption analyysissä on pidettävä erillään haastateltavan oman diskurssin funktionaalinen rakenne ja se, mihin tekstin funktioihin hän kiinnittää huomiota. Jakobsonin mallin sovellutuksissa jotkin funktiot saatetaan nimittäin liitetään vastaajan diskurssiin ja toiset teokseen. Eri sovellusten vertailtavuutta puolestaan rajoittaa se, että joissakin tutkimuksissa tarkastellaan vastaanoton tai muun toiminnan kohteen funktioita (esim. Kirstinä ja Löricz 1991; Mäyrä 2005), joissakin taas vastaanottajien oman diskurssin tai toiminnan funktioita (pääosin esim. Eskola 1991).

Funktioista ehkä hankalin metodikäytön kannalta on Jakobsonin poeettinen funktio. Miten eritellä jotain mikä on määriteltävissä lähinnä negatiivisesti? Jakobsonille itselleen käsitteen merkitys on muualla kuin analyysissä: poeettisen funktion avulla hän pelastaa kaunokirjallisuuden redusoitumasta todellisuuden kuvaukseen tai itseilmaisuun. Toisaalta mallia on arvosteltu jonkinasteisesta estetismistä. Poeettista funktiota määrittelevälle ”itseensä kääntymiselle” voi kuitenkin antaa joko vahvemman tai heikomman tulkinnan. Vahvan tulkinnan tekee esimerkiksi Hans Robert Jauss. Vainikkalan haastattelussa hän sanoo, että Jakobsonin teoriassa runous ”ei saanut tuekseen referenssiä vaan ainoastaan sisäiset suhteet” ja kiertää siksi tarkoituksetonta kehää. Vainikkala tarjoaa vastauksessaan heikkoa tulkintaa ehdottamalla Jaussille, että poeettinen funktio irrottaa muut funktiot niiden ideologisesta jäykkyydestä. Tästä syntyy kosketuskohta sekä Mihail Bahtinin dialogisuuden ideaan että Jaussin käsitykseen esteettisestä kokemuksesta. (Vainikkala 1993, 47.)

Kuten edellä totesin, Jakobsonin malli samastetaan nykyisin usein niin sanottuun siirtomalliin. Tässä on jonkin verran totuutta mukana, sillä Jakobson todellakin innostui sodan jälkeen informaatioteorian mahdollisuuksista. Mutta kuten Seija Ridell on todennut, siirron ajatus ei mallissa kuitenkaan ole yhtä keskeinen kuin Shannonin ja Weaverin mallissa, eikä Jakobson kaavakuvissaan esimerkiksi käytä vasemmalta oikealle kulkevia nuolia, toisin kuin siirtomallit – ja narratologia! (Ridell 1994, 41). Lisäksi mallin monitasoisuus ja monifunktioisuus hajasijoittaa myös merkitystä tavalla, joka ei puhtaaseen siirtomalliin sovi.

Lisäksi nykyisin on teknologisen kehityksen myötä noussut esille näkökulma, joka korostaa kaiken kielellisen toiminnan materiaalisia aspekteja ja ”käyttäjäliittymiä”. Esimerkiksi semiootikko Göran Sonesson (1997, 62–64) on todennut näiden ulottuvuuksien jäävän Jakobsonin mallissa pimentoon.

Suhteellisesta tarkkuudestaan huolimatta Jakobsonin malli suhtautuu viestintään samalla tavalla kuin anatomia suhtautuu ihmisen ja eläinten elämään. Anatomia erittelee elämän rakenteellisia edellytyksiä mutta vasta fysiologia kuvaa sitä, miten organismit toimivat. Tässä suhteessa Jakobson on vielä samalla viivalla Shannonin-Weaverin ja Umberto Econ teorioiden kanssa. Walter J. Ong (1982, 176) toteaa tylysti: ”Tällä mallilla on selvästikin jotain tekemistä ihmisten välisen kommunikaation kanssa, mutta tarkemmin katsoen hyvin vähän, ja se vääristää itse kommunikaatiotapahtuman tunnistamattomaksi”. Esimerkiksi Voloshinovin teoria, jossa merkitys muodostuu osana sosiaalista vuorovaikutusta, selviäisi kritiikistä huomattavasti Jakobsonia paremmin (ks. Selenius 1991, 43).

Pari askelta kommunikaation fysiologian suuntaan ottaa toinen funktiomalli, jonka on kehittänyt australialainen lingvisti M. A. K. Halliday. Siinä kielellä ja kommunikaatiolla on kolme funktiota: kieltä käytetään maailman hahmottamiseen, maailmaan osallistumiseen ja tekstien rakentamiseen. Halliday antaa näille nimet ideationaalinen, interpersonaalinen ja tekstuaalinen funktio. Ideationaalinen funktio jäsentää ihmisen kokemusta maailmasta ja kattaa sekä sisältöä ilmentävän kokemuksellisen merkityksen että asioiden välisiä suhteita rakentavan loogisen merkityksen. Funktio ei siis rajoitu representaatiosuhteeseen vaan kattaa tiedon ja kokemuksen rakentumisen. Interpersonaalinen funktio liittyy vuorovaikutussuhteiden ylläpitoon ja mielipiteiden, tunteiden, asenteiden ja arvostusten ilmaisemiseen. Funktio kattaa siis kaiken sen kielenkäytön, joka mahdollistaa maailmaan osallistumisen ja itseilmaisun. Tekstuaalinen funktio taas kattaa koherentin tekstin luomisen. Riittävän koherenssin kriteerit ovat luonnollisesti genre- ja tilannekohtaisia. (Luukka 2002, 101–103.)

Hallidaylla siis perusfunktiot hahmottuvat hieman toisin kuin Jakobsonilla. Jos Jakobsonkin esimerkeistään päätellen ajatteli ensi sijassa kielen viittaavuutta kommunikaation osatekijöihin, niin Hallidaylla funktiot ovat perustavanlaatuisemmin kulttuurisia eli kattavat kielen pintatason lisäksi kognitiivisia ja sosiaalisia prosesseja. Tekstuaalinen funktio taas nostaa kahden muun funktion toteutumisen tekstuaaliset ehdot keskeisempään asemaan kuin Jakobson omassa mallissaan.

Hallidayn mallia ei ole juurikaan hyödynnetty muilla aloilla kuin kielentutkimuksessa. Yksi poikkeus on suomalainen yhteiskuntatieteilijä Matti Hyvärinen, joka on käyttänyt hyväkseen Hallidayn mallia sekä kielipragmatiikasta ja sosiolingvistiikasta muun muassa William Labovin arkikerrontaa käsitteleviä tutkimuksia.

Vielä pidemmällekin fysiologian suuntaan on mahdollista päästä. Sana kommunikaatio, joka tulee latinan sanoista communis ja communicationem, merkitsee yhtä aikaa siirtoa, joka on yksisuuntainen prosessi, ja jakamista, yhteisyyttä. Jakobsonin malli perustuu, edellä esitetyistä varauksista huolimatta, sittenkin enemmän siirtoon kuin yhteisyyteen. (Keskinen 1998, 88.) Monet uudemmat viestinnän teoriat ovatkin lähteneet liikkeelle suoraan jakamisesta ja yhteisyydestä, mikä sekin vie palapelimalleja lähemmäs kommunikaation fysiologiaa. Tällöin merkityksenanto ankkuroituu koodien sijaan sosiaaliseen todellisuuteen. (Ridell 1994, 47–49.) Tältä suunnalta tuntuisi löytyvän tarpeellinen täydennys siirtomallille.

Palaan lopuksi alussa esittämääni henkilökohtaiseen muisteluun. Joskus jokin aiemmasta tutkimuksesta peräisin oleva idea saattaa ohjata perustavanlaatuisesti omaa tutkimusta. Näin voi sekä Erkin että omalla kohdallani sanoa Jakobsonin mallista. Sitäkin kummallisempaa on, että onnistuin kontekstin käsitettä ja kontekstualismia eritelleessä väitöskirjassani (2001) olemaan tyystin viittaamatta Jakobsoniin, vaikka korostan työssä heterologisten kontekstimallien tarvetta. Joskus merkittävä vaikute kuitenkin vaikuttaa taustalla vaikkei siihen eksplisiittisesti aina palaisikaan. Vasta kauan väitöksen jälkeen huomasin, että väitöskirjassa itse asiassa tulin palanneeksi Erkki Vainikkalan ohjaaman ensimmäisen harjoitustyöni aihepiiriin.