Suomensin aikanaan aukot halkeamiksi, koska se on suomeksi useaan yhteyteen sopiva ja konnotaatioiltaan neutraalimpi kuin esimerkiksi repeämä, säröily (rupture), leikkaus (coupure), katkos (intermittence), aukko (trou), naarmu (éraflure), haava (déchirure), jotka kuvaavat jo sitä, mikä murtuu. Valintani pohjaa Barthes’n sanaan faille (Barthes 1973, 21). Barthes käyttää sitä selostaessaan kieliopin termiä tmeesi, joka tarkoittaa sanojen erottamista. Se taas johtaa kiinalaiseen tarinaan kirjoituksen synnystä: luku- ja kirjoitustaito opittiin kilpikonnan kilven halkeamista, joista luettiin henkien sanoma. (Esim. Barthes 2000, 27, 51.)
Barthes antaa aukolle monta olomuotoa, siksi sillä on useita nimiä lähtien diskrepanssista, kielellisestä yhteensovittamattomuudesta, anakoluutista, jotka eivät kuitenkaan tekstin nautintojen alaan vaan huumorin. (Barthes 1973, 18, ks. myös 14 – 15, 17, 19 – 23; Barthes 1993, 16, 13 – 14, 17 – 21.) Suomen Kuvalehden palsta ”Jyviä ja akanoita” on hauskuttanut lukijoitaan vuosikymmenet näillä loogisilla häränpyllyillä ja kielellisillä nyrjähdyksillä.
Halkeaman ongelma vie meidät sekä tulkinnan että sen sanoman välittämisen problematiikkaan, siis kääntämiseen. Miten on henkien sanoman käännettävyyden laita?
Artikkelisi Rappauksissa päättyi arvoitukselliseen lausepariin: ”Kiisteleminen on ehkä välttämätöntä, elämä ei. Jos aukkoisuus aina haastaa, niin murtuman teoria voi antaa levon.” (Vainikkala 2004, 35.) Jätitkö Iserin aukkoineen ikuiselle kysymysten ja vastausten kehälle ja päästitkö Barthes liukumaan vapaaseen semioosikseen, ”pieneen kuolemaan”? Asia jäi mietityttämään. Laitoksemme yhteinen poikkitieteellinen reseptiokurssi lähetti minut pikavisiittiin Iserin luo matkalippuna New Literary Historyn Iser-numero (2000), johon Rappauksissa viittasit.
Iser on teoreetikkona eklektikko, joka on omaksunut teoriaansa käsitteitä monelta taholta, muuan muassa fenomenologiasta, hermeneutiikasta, strukturalismista, puheaktiteoriasta. Kuin kameleontti hänen ajattelunsa sopeutui 70- ja 80-luvun poststrukturalistiseen aikaan. Koska hän kirjoittaa niin monilla ”kielillä”, uhkaa peittyä se, mitä hän todella haluaa sanoa. Usea juhlanumeron kirjoittajista (esim. Brook 2000, 14) huomauttaakin, että jos Iseriä on ymmärretty väärin, hän saa syyttää itseään.
Yksi väärä käsitys on luonnostelma aktiivisesti aukkoihin reagoivasta lukijasta. Kummastelin tätä konstanzilaisten markkinoimaa käsitystä 80-luvun alussa, sillä Iser kirjoittaa toisaalta lukemisen passiivisesta synteesistä kokonaisen luvun verran (Iser 1974, 135 – 162). Kun hän teoretisoi lukijan toimeliaana, luovana ja vapaana toimijana, kognitiivisesti liikkuvana, kyseessä onkin etäisyyden otto 60-luvun ortodoksimarxilaisesta ja maoistisesta toimeliaisuudesta sekä porvarillisen humanismin väsähtäneisyydestä (Fluck 2000, 177 – 178). Iserin kuvaus oli aikanaan helppo ymmärtää 70-luvun ympäristössä lukijan ideaalimalliksi, vaikka kyse on pelkästään heuristisesta hypoteesista, joka ei tarjoa kuin korkeintaan ideoita empiiriselle tutkimukselle.
Arvostelin aikanaan Iserin aukkojen teoriaa siitä, ettei se ”päde” modernistisiin teoksiin, joiden yhteydessä Iser päätyy kirjoittamaan elämän mielettömyydestä, ikään kuin Faulknerin ja Joycen teokset sulkeutuisivat siihen. Tutkimus näytti tuottavan saman vastauksen hyvinkin erilaisten teosten herättämiin kysymyksiin. (Kirstinä 1084, 124; ks. myös Fluck 2000, 192).
Iserin teoriassa teksti on kuin juna, jossa virtuaalinen matkustaja etsii lipussaan olevaa paikkaa. Jos paikkaa ei löydy, hän on ilmeisesti väärässä junassa, mutta halutessaan hän saa jatkaa matkaansa. Mitä hankalampaa paikan etsiminen on ollut, sitä enemmän matkustaja tuntee olevansa eksyksissä. Mitä enemmän tekstissä on käsittämättömiä aukkoja tai katkoksia ja mitä useammin hänet häädetään paikaltaan, sitä varmemmin lukija kokee sitä, mitä Iserin mielestä pitääkin, nimittäin eksistentiaalista ahdistusta. ”Luettavista teksteistä”, 1700- ja 1800-luvun romaaneista, lukija löytää paikkansa eli merkityksen. Modernistisissa teksteissä hän päätyy aina samaan paikkaan, pohjattoman suon laitaan niin kuin Beckettin henkilöt, jotka kyselevät mitä ja millaista on.
Merkitysten kielto seuraa toistaan jatkuvana vallankumouksena eikä ratkaisua löydy, sillä lukijan ja tekstin välinen aukko ei saa sulkeutua. Iser ja Jauss torjuivat kumpikin merkityksen sulkeuman niin kuin ranskalaiset kiistakumppaninsa logosentrismin vastustajat (Vainikkala 1993, 44). Nyt ymmärrän, että oli naiivia odottaa fenomenologi Iseriltä tematisoivia merkityksiä, sillä hänen metodinsa on reduktion kautta näyttää ilmiö an Sich. Merkitys on tyhjä kohta keskusta vailla olevassa maailmassa.
Kun Iserissä tapahtui antropologinen käänne, hän alkoi pohtia kirjallisuuden kommunikaatiota ja ihmisluontoa entistä filosofisemmin. Kirjallisuuden vaikutuksen teoreetikko siirtyi kysymykseen fiktion tehtävästä, kuvitteellisen ja luovuuden merkityksestä kulttuurissa.
Teoksessa The Fictive and Imaginary (1993) Iser kuvaa lukemista metaforisesti esille- tai näyttämöllepanona (Inszenierung, Darstellung). Lukeminen on performanssia. Iser määrittelee imaginaarisen inhimillisen kokemuksen laajennukseksi; sen avulla lukija katsoo itseään kuin kaksoisolentoa sivusta tai toimii kuin näyttelijä, joka aktivoi sellaista, mitä hän ei itse ole mutta voisi olla. (Riquelme 2000, 8 – 9.) Tätä mieltä oli jo Aristoteleskin kirjallisuuden tehtävästä.
Kirjallisuus, lukeminen on antropologista kenttätyötä, jota teemme itsessämme, sillä olemme muukalaisia itsellemme. Iserin argumentti on, että kirjallisuuden kautta imaginaarisuus on mukana ihmiskunnan jatkuvassa itsensä kehittämisessä. Näin Iser pelastaa saksalaisille rakkaan humanistisen sivistysideaalin, joka voi toteutua vain itsereflektion kautta merkitysten jatkuvassa vallankumouksessa (Riquelme 2000, 9 – 11).
Lukemisen prosessi – teeman ja horisontin vuorottelu, etu- ja taka-alaistuminen – kuvautuu eräänlaisena pelinä, josta tulee uusi metakommunikatiivinen, dekonstruktionismista muistuttava kehys lukemiselle. (Theisen 2000,113.) Peli pelataan nelikentällä, jossa kartta ja maasto, imitaatio ja symbolisaatio vuorottelevat. Pelkistetysti sanoen iseriläisessä pelissä on kysymys siitä, miten paljon lukija kuljettaa mukanaan omia näkemyksiään ja miten pitkälle hän antautuu tekstin koodittoman koodin vietäväksi ja saavuttaa siten uuden. (Thiessen 2000, 114.)
Barthes vapautuu merkityksien pakosta tekstin hurmiossa, Iser imaginaarisessa, kontemplaation tilassa, jossa voi ottaa etäisyyttä maailmanmenosta. Imaginaarinen, tiedostamaton, on Iserille tyhjä tila, joka täyttyy mentaalisista kuvista. Niiden tarkastelu tapahtuu etäältä, ohne Interesse. (Haastattelussasi hän muistuttaa, että teoria on tuijottamista, Vainikkala 1993, 61). Häntä kiehtoo zeniläinen pyrkimys mielenrauhaan, lopullinen hiljaisuus. Gabriele Schwabin (2000, 85 – 86) mielestä Iserin aukko tarkoittaa satoria, jota on mahdotonta saavuttaa.
Olet kertonut, että Wolfgang Iser oli varsin nuorena Hitlerin armeijassa taistelulentäjänä, Hans Robert Jauss muisteli minulle nykykulttuurin tutkimusyksikön seminaarissa, vuosi taisi olla 1987, että hän oli piirittämässä Leningradia Suomenlahden jäältä käsin. Toisen maailmansodan taustaa vasten ymmärtää hyvin Iserin aukon filosofiaa. Rauhan tultua oli hylättävä menneisyys ja puhdistettava käsitteet. Oli otettava etäisyyttä historiasta ja politiikasta. Toistaiseksi viimeisimmässä teoksessaan The Range of Interpretation (2000) hän jatkaa natsimenneisyydestä puhdistautumista nostamalla Heideggerin varjosta korokkeelle juutalaisen hermeneutikon Franz Rosenzweigin.
Anglistina Iser tuli aikanaan nopeasti maailmankuuluksi, jopa ennen Jaussia mutta jo 80-luvulla häntä alettiin pitää vanhoillisena eli uuskriitikoiden seuraajana, jonka abstrakti teoria sivuutti empiiriset ongelmat. Siltä minustakin tuntui. Arvelin, ettei Iserin teoria osaisi vastata siihen, miksi 13 – 14 -vuotiaat pojat ja tytöt täydensivät eli kirjoittivat erilaisen lopun Pentti Haanpään novelliin ”Renki ja hevonen”.
Pojat kertoivat, että sateesta huolimatta renki jatkaa kyntämistään. (Näin tapahtuu oikeassakin novellissa.) Sitten auran kärki osuu kiveen, ja kuinka ollakaan, se johtaa tavalla jos toisella aarteen löytymiseen. Tytöt rakensivat pellon laitaan mökin ja sijoittivat sinne emännän, jonka huomaan, tuvan lämpöön ja kahvipullan tuoksuun, renki siirtyy, kun sade on tauonnut. Pojat ihmettelivät tyttöjen kertomuksen logiikkaa, sitä, miksi renki vasta sateen lakattua päästettiin sisään.
Rehellisesti sanoen kyllä Iserillä vastaus on: tyttöjen ja poikien kertomuksissa on eri genret, tekstistrategiat ja repertoaarit, nimittäin joko seikkailukertomuksen tai romanssin. Oikean Haanpään novellin ääressä nuorten suut sen sijaan loksahtivat auki: ”Tuollainenko sen pitikin olla?” Sivumennen sanoen lajilla on Iserin mukaan tärkeä tehtävä siinä, kun kirjallisuus alkaa irrota mimesiksestä (Iser 1993, 30 – 31.)
Pikku kokeeni osoittaa, että koodit, perspektiivit ja genret tulevat tekstiin kirjoittaja-lukijasta ja ne muuttuvat teoksen ominaisuuksiksi lukijan suosiollisella välityksellä. Ilman sitä ne jäävät tekijänsä intentioiksi. Luettu teksti on kulttuurin tuottamaa ja opittua. Näin ollen lukemisen opetuksellakin on oma paikkansa kirjallisuuden välittymisessä.
Iserin teoriaan eivät sopineet lukemisen käytänteet. Hänelle riitti kaunis teoria. Sinä aloit rakentaa artikkelissasi ”Seeing the Text for the Readers / The Reader for the Texts: An Attempt at Mediation” uudenlaista teoriapohjaa kirjallisuuden välittymiselle (Vainikkala 1988, 19 – 20). Se johti komeisiin kansainvälisiin ja kansallisiin projekteihin. Viittaan vain pariin julkaisuun: Mies, nainen ja fileerausveitsi. Miten Rosa Liksomia luetaan?, 1996, Elämysten jäljillä. Taide ja kirjallisuus suomalaisten omaelämökerroissa, 1998. Olet ollut mukana selvittämässä, miten fiktio välittyy ja mitä taide ja kirjallisuus vaikuttavat todella.
Viime vuonna Suomen kirjallisuusarkisto keräsi Montgomeryn Annan ja Runotyttöjen lukijoiden kertomuksia lukemisestaan. Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen kokoamasta tietokirjasta näkee, miten moninaisesti fiktio kietoutuu innostuneiden lukijoiden elämään ja millaisiin käytäntöihin merkitykset ankkuroituvat. Lukeminen näyttää tuon aineiston valossa todelliselta performanssilta.
Kysynkin nyt, eikö pitäisi kerätä ja tutkia myös jokin poikien ja miesten elämään vaikuttaneen teoksen vastaanotto?
Iserin kysymys mihin ja miksi kirjallisuutta tarvitaan on hyvä. Ja vastauskin – ihminen tarvitsee kuvitteellista, fantasiaa, on vastaanoton tutkimukselle hyvä hypoteesi, mutta mihin fantasiaa käytetään? –
Onnittelen Sinua siitä, että olet jaksanut kehittää empiiristä kulttuurintutkimusta. Uskon nyt, vaikka olen ollut pitkään epäuskoinen, että sillä on taas kysyntää, koska tieteidenvälisyyttä suositaan.
Siis:
Imagination Dead. Imagine (Beckett)
On sanoo: onko, onkohan?
ja epäily masentaa maailman.
Ei sanoo: eikö, eiköhän!
ja näemme vuorien siirtyvän. (Viita, ”On ja ei”)