”Täyttymättömien tilojen passiivinen fantasia”. Robert Musilin kontingenssin käsitteen jäljillä
Essee elämänmuotona
Musililla on kaksi erityispiirrettä, jotka antavat aiheen puhua kontingenssin kirjallisesta tuottamisesta. Ensimmäinen on tarkastelun painopisteen siirtäminen toiminnasta tapahtumiin (Moser 2004, 266; Stockhammer 2004) valitsemalla keskushenkilö, joka on ”mies ilman ominaisuuksia” (aluksi Musil ajatteli tämän olevan ilman ”tunnetta” tai ”luonnetta”). Ilman ominaisuuksia Musilin Ulrich ei ole toiminnan mies. Itse asiassa hän on ”lomalla aktiivisesta elämästä” – toimiva tapa tuoda esiin ei-välttämätön. Ulrich ei ryhdy eeppiseen toimintaan vaan asiat tapahtuvat hänelle. Toinen on vaihtoehtoisten tai toisten maailmojen esilläpito. Mikä tahansa ainoana mahdollisena ja näin ollen myös välttämättömänä maailmana esittäytyvä yksittäinen todellisuus voidaan yhdistää tai liu’uttaa muihin mahdollisiin maailmoihin. Musilin (1980, 14) soveltama kaava ”voisi olla yhtä hyvin --- jotakin muutakin” tulee lähelle muotoa ”voisi myös olla toisin” (Marquard 1986, 128). Kuka tahansa voi silloin olla ”kontingenssin tuottaja”. Mikään borgesilainen labyrinttimaailma tämä ei ole, vaan maailma, jossa ei enää ole uskottavaa syytä sille, että yksi spesifi todellisuus sääntöineen, lakeineen ja periaatteineen hallitsisi maailmaa. Toisen sanoen se, minkä on nyt todettu olevan olemassa, ei ole mitään yhdentekevää; se on vastamyrkkyä kontingenssille (Blumenberg 1986, 96).
”Mahdollistaminen” on yhteydessä ”esseeseen elämänmuotona”, kokeilevaan ja hypoteettisesti luonnostelevaan kirjoittamistapaan, jolla – lopullista koetta tavoittelematta – alituisesti koetellaan muita mahdollisuuksia. Tämä kontingenssin tuotanto vaikuttaa jännittävästi romaanin muotoon ja sen esteettiseen koodiin. Tämän sai Musil myös itse kokea: romaanin päättäminen kävi narratiivisen konstellaation puitteissa esteettisesti mahdottomaksi (Moser 2004, 267; vrt. Corino 2003). Ei ole mahdotonta, etteikö kiinnostus kontingenssitietoisuutta kohtaan olisi tullut Nietzschen kautta. Juuri Nietzschehän pyrki kaikkein räväkimmin eroon konventionaalisesta minä-puheesta – ”kotiopettajataruskosta”, kuten hän sitä nimitti (Welsch 1999, 11). Irtipääsykeinona on yksinkertaisesti se, että taiteilija toivottaa kontingenssin tervetulleeksi metodiksi autonomian ja itsen ansasta pakenevalle. Kontingenssi on silloin keino saavuttaa sellaista, joka intentionaalisin keinoin jää saavuttamatta.
Musil (1980, 488/1990, 474) painottaa suvereniteetin menettämistä elämän hallinnassa: ”Das Ich verliert die Bedeutung, die es bisher gehabt hat, als ein Souverän, der Regierungsakte erlässt”. Englanniksi tämä näyttää kääntyneen sujuvasti: ”The self is losing its status as a sovereign making of its own laws” (Musil 1995, 516). Suomenkielisessä laitoksessa tämä hieno minuuden ansasta vapautuvan subjektin kontingenssistrategian alkuoletus ei ole avautunut eikä vielä edes sijoittunut mikromailmaan: ”Ihmisen minä menettää tähänastista merkitystään hallitustoimia johtavana yksinvaltiaana” (Musil 1980, 488). Onneksi kuitenkin jatko on mennyt paremmin: ”---ehkä me silloin, kun persoonallisuudelle antamamme väärä merkitys katoaa, siirrymme uuteen kuin ihanaan seikkailuun” (ibid., 588).
Tyhjyyden fantasia
Homo Sociologicus -nimisessä roolin käsitettä selvittelevässä tutkielmassaan Ralf Dahrendorf (1969) tunnisti Musilin (1980, 33–34) kirjan pateettisimman passuksen. Siinä todetaan, että ”maan asukkaalla on vähintään yhdeksän luonnetta, ammatillinen, kansallinen, valtiollinen, luokkakantainen, maantieteellinen, sukupuolinen, tietoinen, tiedoton ja ehkä vielä yksityisluonnekin”. Kansalainen ”yhdistää ne kaikki itsessään, mutta ne taas hajottavat hänet, eikä hän oikeastaan muuta olekaan kuin näiden norojen huuhtelema pieni uoma, johon ne hiljalleen valuvat, kunnes poistuvat taas ja yhdessä muiden purosten kanssa täyttävät jonkin toisen uoman”. Mutta tämä subsumointi ei ole hyväksyttävää, Musil ajattelee, sillä ”on aina väärin selittää ilman muuta maan asukkaiden luonteella sellaisia ilmiöitä, joita siinä maassa tavataan”. Siviili on siis säästettävä yhteiskunnan kolonialisaatiolta. ”Siksi jokaisella maanpiirin asukkaalla on vielä kymmeneskin luonne, joka ei ole muuta kuin täyttymättömien tilojen passiivista fantasiaa. Se sallii ihmiselle kaiken, vain yhtä ei: se kieltää häntä ottamasta vakavalta kannalta niiden (vähintään) yhdeksän muun luonteen tekemistä ja kokemista: kieltää siis toisin sanoen juuri sen, minkä piti olla hänen elämäänsä täyttämässä.” Kuten Nietzsche (1989, 89) huomautti, vakavuus on meidän ilmiantajamme. Se ”osoittaa, missä painomme ovat ja mitä varten meillä ei ole painoja”.
Varovaisesti Musil puhuu tyhjästä ja näkymättömästä tilasta, jonka sisällä ”todellisuus seisoo kuin pieni kivisistä rakennuspalikoista tehty, fantasian hylkäämä kaupunki”. Mutta miten sosiologi tämän kaiken käsittääkään. Kontingenssista ei tietoakaan, vaan Dahrendorfin (1969, 98–99) mukaan maan kansalainen on ensinnäkin psykologinen olento ja ”hänen rinnassaan asustaa kaksi sielua”, toiseksi ”vapaa itsenäinen olento on muuttunut vieraantuneiden luonteidensa tuotteeksi” ja vielä kolmanneksi, että Dahrendorfin mukaan Musilin ”ironinen vetäytyminen passiivisen mielikuvituksen täyttämättömiin tiloihin --- antaa tälle paradoksille dramaattista painokkuutta”. Yksilöllistymisen tunnistaminen, säätymäisten elementtien häviäminen, ambivalenssin puolustaminen ja mahdollisuusperspektiivin avaaminen aiheuttivat kauhua. Sitä paitsi ironia ei ole totuuden vastakohta vaan sen muuttumista joksikin muuksi.
Katkeamaton kontingenssi
”Aina kun aikamme joutuu kriisiin, otetaan Musil esiin”, on Claudio Magris todennut. Musilin ajatellaan sekä opastavan mahdollisten muutosten tulkintoihin että kontingenssitietoisuuteen. Kontingenssin käsitteen sisäiseen ankaruuteen ja yksiselitteisyyteen vetoaminen on radikaalisti vähentynyt (Wetz 1998, 29). Kontingenssi voidaan vaivattomasti liittää ei-aiottuun, odottamattomaan tai olemusta, perustaa tai tarkoitusta vailla olevaan. Keskustelun painopiste on siirtynyt vähitellen pois maailman välttämättömyyden ja järjen problematiikoista kohti uudelleenjärjestämisen ja mahdollisuuden ehtojen vapauttamisen mukanaan tuomaa laajaa kontingenssin käsitettä. Musilin tarkastelulle tunnusomaisen syvämietteisen lyhytnäköisyyden sekä tuskallisten muistojen kaltaiset teemat palaavat tietysti aika ajoin mahdollisuusajatteluun. Toisinaan taas maailmasta tuntuu tulleen siinä eläville niin rasittava kuorma, ettei maailmaa enää tarvitse olla lainkaan olemassa. Kannattaa muistaa Musilinkin jo aavistelleen, että tyhjyyteen vertautuva kontingenssi voi viedä toisin tekemisen ”kokeilun äärirajoille” ja siitä uhkaa mahdollisuuden sijasta tulla vaarallinen corps-à-corps. Kontingenssi vääntyy entropiaperiaatteen, aleatoriikan tai emergenssin kaltaiseksi puhtaaksi tapaukseksi. Silloin siitä jää puuttumaan maailmassa elämistä rauhoittava katkeamattoman kontingenssin ajatus – esimerkiksi kielen avulla tavoitetut todellisuuden muuttunet merkitykset, kokemusten muokkaamat odotukset ja toiveet tai yhteisöllisesti aistitut historialliset ehdot. Kontingenssín anakronismit (tarpeekseen saanut ihminen; eksistenssin tyhjentyminen dispositioista; katkerien kärsimysten aiheuttamat miksi
minä? -kysymykset) kertovat siitä, että kontingenssiin ei ole vastalääkettä. Aamupäivällä uhma ja iltapäivällä antautuminen, neuvoi Nietzsche. On opeteltava alistumaan, rohkaisi Freud. Mutta voidaan myös ottaa ihmettelyn maailman edessä mahdollistava askel taakse. Se on työlästä (vaatii tunnollista analyysia, tutkivaa tahtoa ja aikalaiskriittistä silmää), mutta se ”höllentää meidät maailmaan sitovia intentionaalisia säikeitä saadakseen ne ilmenemään” (Merleau-Ponty 2000, 176).
