Tarkkoja siirtoja
Aihe tuli mieleen seuraillessani ”Lukupintoja”, Erkki Vainikkalan oppinutta artikkelia, jossa selviteltiin aukkojen ja murtumien teoriaa. Teksti on julkaistu Leena Kirstinän juhlakirjassa Rappauksia (Jyväskylä: Atena 2004). Mitä paikkaa Erkki pelaisi, jos hänet sijoittaisi toisille kentille? Olisiko hän sentteri Raipe Helmisen tapaan, liikkuisiko laajasti keskikentällä, kuten Jari Litmanen?
Urheilumies Erkki on. Hänen lajinsa on shakki.
Sosiaalisessa elämässään, suhteessa ystäviin ja työtovereihin, tai tekstiä luodessaan ihminen hakeutuu tietylle paikalleen, usein omalleen, jonka löytämisessä tai pikemminkin rakentumisessa lapsuuden ja nuoruuden kokemukset ovat leimaavia. Erkin murrosiän tärkeitä tekstejä olivat shakkioppaat. Niissä pelattiin vanhoja pelejä yhä uudelleen ja uudelleen.
Myös Erkin ”Lukupintoja”–tekstissä mustat pelaavat valkoisia vastaan, fenomenologinen ”aukkojen” teoria ottaa mittaa jälkistrukturalistisista ”murtumista”. Avaus kuningassotilaalla antaa Wolfgang Iserille edun, mutta loppupelissä Roland Barthesin lähetti kirii uhkaamaan kuningasta.
Ratkaiseva peli jää kesken, kuten Stefan Zweigin Shakkitarinassa (2. p., Jyväskylä: Gummerus 1966). ”Jos aukkoisuus aina haastaa, niin murtuman teoria voi antaa myös levon”, Erkki päättää artikkelinsa, voi sanoa tyypilliseen tapaansa. Sitä ennen hän on otellut erän Leena Kirstinän kanssa Pentti Haanpään novellista ”Renki ja hevonen”.
Pelimiehiä oli Haanpääkin. Jos hänen kirjallisesta maailmastaan hakisi Erkille vastinetta, se olisi varmaan luutnantti Purnu, ”kovettu shakkimies” Yhdeksän miehen saappaista (4. p., Helsinki: Otava 1970). Korpitukikohdassaan Purnu odottaa saappaiden senhetkistä haltijaa, korpraali Korppia lomalta päästäkseen tekemään muutaman siirron. Niin loputtomat pelit taas alkavat, ja ”ajatuksiinsa jysähtäneet hahmot” herättävät miehissä ”taikauskon sekaista pientä kummastelevaa kammoa ja harmia”.
Oli se ”kiusana kiusan päällä”, sillä korttia pelaava ihminen sentään ”nauraa rähähteli” ja ”kiroili huonon kortin juostessa”.
Shakki on pitkälle sivilisoituneen yhteiskunnan urheilua, Norbert Elias olisi saattanut sanoa. Hänen oma lajinsa oli nyrkkeily, Erkki Vainikkala ja Katarina Eskola saivat selville käytyään Eliasta tapaamassa Amsterdamissa (ks. Vainikkala: Oppinut taikina. Jyväskylä: JYY 1993). Eliaksen sivilisaatioteoria oli muistaakseni ensimmäinen tutustumiskohteemme Nykykulttuurin tutkimusyksikön lukupiirissä. Löytöjä tehtiin, kuten Risto Eräsaari, joka hihkaisi: mitä siitä tulisi, jos ihmiset lähtisivät pöydästä rasvaisin sormin yhteiskuntaan.
Luonnon ja ruumiillisuuden teemat välittyivät Erkin teksteihin varmaan myös erään persoonallisen koiran kautta, joka tunsi nimen Nikke. Jo menomatkalla Hankasalmelle, Jussi Kotkavirran perheen luo vierailulle, Nikke ahmi autossa lapsille tarkoitetut suklaat. Panin merkille, että Erkin vaimo Riitta ei käyttänyt ruumiillista kuritusta, vaan koetti vedota koiran omaantuntoon. ”Miltä nyt lapsista tuntuu, kun sinä syöt niiden tuliaiset?” Niin yliminältään kehittymätön koira kuitenkin vielä oli, että puhe ei tuottanut tulosta.
Perillä Hankasalmella lapset toivat kesken kaiken meille aikuisille tiedon, että koirat olivat tappaneet naapurissa kanoja. Se oli totta. Kotkavirran ja Vainikkalan koirat olivat työntyneet tarhaan verkon ali ja nitistäneet muutaman kirjavan paratiisikanan. Kukko parin muun selviytyjän kanssa kurkisteli orrelta. Keskellä hävityksen kauhistusta istui yltä päältä höyhenissä ylenpalttisen onnellinen Nikke. Tätäkö on elämä, sille oli selvinnyt.
Koirien omistajat joutuivat kaivamaan kuvettaan. Yritin keventää tilannetta todistelemalla isännälle, että näin heppoiseen tarhaan olisi kettu tullut minä yönä tahansa eikä silloin olisi jäänyt kukkoakaan. Alennusta emme kuitenkaan saaneet.
Tapauksesta johtuen tulomatka sujui vähemmän iloisissa, ehkä kuitenkin eliaslaisissa tunnelmissa. Nikke istui takapenkillä rinta pystyssä ja kuin uudesti syntyneenä. Riitta katsoi koiraansa merkitsevästi. ”Tästä vielä illalla puhutaan.”
| Maali on tosiaan tehty ja hyökkäys palailee lähtöasemiin. Vasemmalta Esa Sironen, Aino Palmroth, Soile Veijola ja Jiri Sironen. (Kuva Tapio Aittola) | Siellä ovat teoreetikot, rannalla filosofoimassa. Etualalla Markku Kekäläinen, vasemmalla jälleen Erkki Vainikkala – selin. Kohtaloa vai kontingenssia? (Kuva Tapio Aittola) |