Viileän etusivun takana on kuuma takasivu, kirjoitti aikoinaan sosiaalipsykologi Johan Asplund tutkittuaan erästä ruotsalaista päivälehteä ja sen piiloon jäävää, paljolti tuntematonta arkea. Myös tiedekunnalle kirjoittamassani lausunnossa taitaa korostua viileä etusivu. Jos sinusta laadittaisiin intellektuaalinen elämäkerta, siinä luultavasti kerrottaisiin myös akateemisen urasi merkillisyyksistä. Bourdieun käsitteitä lainaten sinulla on erittäin runsaasti tieteellistä ja intellektuaalista pääomaa, institutionaalisen pääoman pitkään jatkuneesta niukkuudesta huolimatta.
Tutkijana ja intellektuellina olet kehitellyt tulkintoja, jotka ovat tulleet osaksi ajan ilmiöitä koskevaa keskustelua. Olet pohtinut paljon artikulaation käsitettä. Kulttuurintutkijana tiedät, että asiat kytkeytyvät toisiinsa yllättävillä tavoilla. Pidät tärkeänä, että tutkimuksessa mietittäisiin, millaisin niveltymin kysymyksiä kulloinkin voi parhaiten lähestyä.
Kytkösten näkökulmasta olet myös kirjoittanut, luennoinut ja puhunut modernisaatiosta. Sinusta riippumatonta ei ole, että Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen syksyllä 1983 perustetun lukupiirin ensimmäisinä teoksina olivat Norbert Eliasin Sivilisaatioprosessi-teokset sekä Pierre Bourdieun teos Outline of a Theory of Practice sekä Dean MacCannellin ja Juliet Flowerin The Time of Sign. A Semiotic Interpretation of Modern Culture. Lukupiirissä oli tutkijoita ja opettajia useilta laitoksilta, muistiinpanojeni mukaan musiikkitieteen, taidekasvatuksen, filosofian, kirjallisuuden, sosiologian, valtio-opin, yhteiskuntapolitiikan ja kasvatustieteen piiristä.
Lukupiiristä kasvoi Nykykulttuurin tutkimusyksikössä/keskuksessa kerran viikossa kokoontuva monitieteinen tutkijaseminaari. Tiistaiseminaariksi kutsutussa, vertaisopetukseen ja -oppimiseen perustuvassa seminaarissa lukupiiri-istuntoja on kuitenkin ollut harvemmin kuin tilaisuuksia, joissa eri alojen varttuneet ja aloittelevat tutkijat esittelevät ja kommentoivat keskeneräisiä tai valmiita tutkimusartikkeleita, väitöskirjakäsikirjoituksia ym. tieteellisiä kirjoituksia.
Seminaareihisi osallistuneet tietävät, kuinka taitavasti jatkat esiin työntyviä ajatuksenpätkiä, kokoat lankoja yhteen, liität ja kytket havaintoja teoreettisiin kehyksiin. Me sinun lähipiirissäsi omaelämäkerrallisten aineistojen parissa työskennellet tutkijat emme unohda kertomusta emmekä kontekstia. Aktiivisesti olet myös osallistunut kulttuurintutkimusta koskevaan kansainväliseen keskusteluun kysymyksenasetteluja avartaen ja problematisoiden. Suuresti olet vaikuttanut siihen, että Suomessa on kulttuurin tutkimuksen verkoston kaltainen yhteisö.
Olet myös tieteellisen journalismin varhainen edustaja, tämän päivän tiedetoimittaja sanan parhaassa merkityksessä. Lausunnossani esittelen joitakin tällä saralla tekemäsi työn tuloksia. Unohtumaton on varsinkin Amsterdamissa 1986 käymäsi keskustelu tuolloin 89-vuotiaan Norbert Eliasin kanssa, jota seurasin lähinnä avustajan roolissa. Huolehdin nauhoituksesta, tein pikamuistiinpanoja ja otin valokuvia. Haastattelun ensimmäinen versio julkaistiin Helsingin Sanomissa. Pian tämän jälkeen Elias kuoli.
Eliasin tapaamiseen olit valmistautunut huolellisesti. Samoin teit myös seuraavana vuonna, kun haastateltaviksi olivat suostuneet reseptioteorian ja -tutkimuksen tunnetut vaikuttajat professori Wolfgang Iser ja professori Hans Robert Jauss. Tiedetoimittajan ”urasi” kohtalokkaita hetkiä taisi olla, kun perusteellisen valmistautumistyön ja -yön jälkeisenä aamuna Konstanzissa raitiovaunussa matkalla Jaussin kotiin Bodenseen rannalle huomasit kysymysvihon jääneen hotelliin. Sinikantinen vihko oli pakko hakea Elephantista. Myöhästyimme tunnin professori ja rouva Jaussin aamukahvilta. ”Kananmunat ovat jäähtyneet”, sanoi rouva Jauss ja kiiruhti asuinalueen pormestarin tehtäviinsä.
Viileän alun jälkeen tunnelma lämpeni. Sinun oppineisuutesi sulatti jään.
1. Nykykulttuurin oppiaineesta ja alan rajauksesta. Nykykulttuurin oppiaine ja Nykykulttuurin tutkimuskeskus ovat osa Jyväskylän yliopiston humanistisen tiedekunnan Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitosta (Taiku). Tutkimuksissaan ja myös tutkija- ja opettajarakenteessaan oppiaine ja keskus yhdistävät humanistista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta; taidepohjaista kulttuuria tarkastellaan paitsi taiteen ja kirjallisuudentutkimuksen myös kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden viitekehyksestä, osana ihmisten arkea ja elämänkäytäntöjä. Oppiaineessa voi suorittaa ainoastaan jatkotutkintoja, siis lisensiaatin tai tohtorin tutkinnon.
2. Erkki Vainikkala nykykulttuurin tutkimusryhmien vetäjänä, tutkijana ja opettajana. Erkki Vainikkala on ollut Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen kantavia voimia sen perustamisvaiheista 1980-luvulta lähtien. Hän on työskennellyt keskuksessa määräaikaisena tutkijana vuodesta 1989 saakka.
Vainikkala on osallistunut tutkimuskeskuksessa käynnistettyihin yhteistutkimushankkeisiin – 1990-luvulla Cultural Rules of Interpretation in six European Countries (1992-1994) sekä Rakkaudesta taiteeseen (1995-1997) ja 2000-luvulla Kertomusten aika (2001-2003; jatkuu) –johtoryhmän jäsenenä ja tutkijana. Hänen yhteistyökykynsä ja taitonsa ohjata aloittelevia tutkijoita ja jatko-opiskelijoita sekä käydä keskusteluja varttuneempien koti- ja ulkomaisten kollegojen tutkimuksista on vertaansa vailla. Vainikkala kommenteista lienevät vuosien varrella hyötyneet useat kymmenet tutkijat. 1980-luvulta lähtien hän on myös osallistunut Kulttuurin tutkimuksen verkoston ja nykykulttuurin tutkimuskeskuksen (tuolloin vielä tutkimusyksikkö) ja Kulttuurin tutkimuksen verkoston valtakunnallisten seminaarien ideointiin ja toteuttamiseen. Yli kymmenen vuoden ajan eli vuodesta 1994 lähtien hän on myös osallistunut verkoston ja tutkimuskeskuksen järjestämien valtakunnallisten kesäkoulujen (Summer School of Cultural Studies) suunnitteluun ja opiskelijavalintoihin sekä toiminut näiden intensiivikurssien suomalaisena isäntänä ja kommentaattorina. –Tutkimushankkeisiin, seminaareihin ja kesäkouluihin liittyvistä Vainikkalan toimittamista julkaisuista ks. kohta 4.
Toimiessaan lukukausien aikana pidettävien tutkijaseminaarien vetäjänä tai osallistujana Vainikkalan lukeneisuus säteilee muita innostaen ja sytyttäen. Suomen- ja englanninkielisissä luennoissaan taide- ja kulttuuriteorioista hän on jatkuvasti tarjonnut laajemmalle kuulijakunnalle oppineisuuttaan, joka ulottuu narratologian, semiotiikan, strukturalismin ja jälkistrukturalismin teoreetikoista monitieteisen kulttuurintutkimuksen ”klassikoihin” (esim. Hoggart, Williams, Hall, Grossberg). Erikseen on mainittava myös Vainikkalan pitkäaikainen tieteellisen kirjoittamisen opetustyö, jota hän on tehnyt ja tekee Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisusarjan (perustettu 1986) toimittajana ja parhaillaan (2004) vastaavana toimittajana.
3. Vainikkalan kansainvälinen ja muu toiminta monitieteisen kulttuurintutkimuksen piirissä. Vainikkalan ansiot kulttuurintutkimuksen kansainvälisten yhteyksien avaajana ja ylläpitäjänä ansaitsevat täydentävän maininnan. Konkreettisen tutkimusyhteistyön ohella Vainikkalalla on vahvat siteet monitieteisen kulttuurintutkimuksen kansainvälisiin lehtiin. Viime vuodet ja edelleen tätä kirjoitettaessa (2005) Vainikkala on eurooppalaisen kulttuurintutkimuksen tieteellisen aikakauskirjan European Cultural Studies -lehden toimituskunnan jäsen. 1990-luvun alkupuolella hän toimitti yhteistyössä minun kanssani kansainvälisen kulttuurintutkimuksen tieteellisen lehden Cultural Studies pohjoismaisen teemanumeron (8, 1994:2). Numeron johdantoartikkelissa ”Nordic Cultural Studies” kuvataan ja verrataan Islannin, Norjan, Ruotsin, Suomen ja Tanskan kulttuurintutkimuksen syntyvaiheita ja taustavaikuttajia sekä institutionalisoitumista.
Vainikkala on myös toiminut esitelmöitsijänä, puheenjohtajana ja kommentaattorina useissa viimeaikaisissa kulttuurintutkimuksen kansainvälisissä seminaareissa ja konferensseissa Suomessa, Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Tuoreimpiin kuuluu kesäkuussa 2004 ”Crossroads in Cultural Studies” -konferenssissa Urbana-Champaignissa pidetty esitelmä ”Narrative, description and argument in meditative autobiographies”.
Myös Vainikkalan muu toiminta monitieteisen kulttuurintutkimuksen tekijänä ja tukijana on laaja-alaista. Hän on toiminut aktiivisesti Kulttuurin tutkimuksen verkoston työssä, äskettäin myös sen puheenjohtajana, ja toimii edelleen sen johtoryhmän jäsenenä. Kaikissa näissä tehtävissään hänen asiantuntemuksensa on ollut merkittävää ja tullut tätäkin kautta laajempaan käyttöön.
4. Vainikkalan tieteellinen tuotanto nykykulttuurin oppiaineen näkökulmasta. Nykykulttuurin oppiaineen väitöskirjassaan Kertomuksen rajapinnat. Tutkimuksia kertomusten rakenteesta, tekstuaalisuudesta ja ideologiasta (2002, n. 300 sivua) Vainikkala paneutuu kertomuksen teoriaan sekä tekstin ja lukijan suhteeseen. En tässä lausunnossani käsittele omakohtaisesti väitöskirjaa, koska siitä ovat käytettävissä esitarkastajien professori Leena Kirstinän ja professori Erkki Peurasen työtä hyvin analysoivat ja arvioivat lausunnot joulukuulta 2002. Kumpikin lausunnonantaja piti työtä ansiokkaana. Väitöskirja sai myös korkeimman arvosanan, tuolloin (2002) eximia cum lauden.
Kirstinän, joka toimi myös Vainikkalan vastaväittäjänä, kiittävästä lausunnosta lainaan kuitenkin seuraavaan pari sellaista kohtaa, jotka valaisevat työn merkitystä nykykulttuurin oppiaineen kannalta: ”[Vainikkalan väitöskirjassa] kertomuksilla tarkoitetaan fiktionaalisia tekstejä eikä pelkästään kaunokirjallisia tekstejä, mikä on olennaista kulttuurintutkimuksellisen nykykulttuuri-tutkimusaineen kannalta. Vainikkalan työ on teoreettinen tutkimus, jossa on myös teoriaa erinomaisesti havainnollistavia artikkeleita. Kysymyksenasetteluiltaan ja teorioiltaan se liikkuu kirjallisuudentutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen rajakohdassa, sillä kummassakin oppiaineessa kysymys tekstistä, lukijasta ja tulkinnasta ovat olennaisia.”
Väitöskirjaansa sisältyvien artikkelien lisäksi Vainikkala on julkaissut runsaasti muita kulttuurintutkimuksen kannalta merkittäviä tekstejä. Tämän lausunnon kirjoittamista varten hän on antanut arvioitaviksi 21 väitöskirjakokonaisuuteen kuulumatonta artikkelia ja muuta kirjoitusta. Artikkelit ovat ilmestyneet tunnetuissa teoksissa ja lehdissä. Osa sisältyy tekijän kirjoituskokoelmaan Oppinut taikina. Kirjoituksia kirjallisuuden teoriasta, kielestä ja kulttuurista (1993, 282 sivua). Julkaisukuntoon viimeisteltävinä on lisäksi neljä tekijän 2000-luvulla kansainvälisissä seminaareissa ja konferensseissa pitämää esitelmää.
Useassakin artikkelissaan Vainikkala on käsitellyt kulttuurintutkimuksen taustoja ja syntyä sekä problematisoinut sen käsitteellisiä ytimiä. Näistä mainittakoon esimerkiksi artikkeli ”Välitiloja / Väliintuloja. Kulttuurintutkimuksen modernit lähteet ja postmoderni sauma” (teoksessa Uusi aika. Kirjoituksia nykykulttuurista ja aikakauden luonteesta (1994), jossa Vainikkala tarkastelee kulttuurintutkimuksen syntyä vastauksena modernistumiseen sekä siihen liittyvästi artikulaatioteoriaa. Artikulaatioteoria ”merkitsee käytännön kulttuurintutkimuksessa näkökulmaa kulttuurin ja koko yhteiskunnan muutoksen aikaansaamiin uudenlaisiin kytkentöihin, joissa valtasuhteet ja merkitykset asettuvat uudella tavalla.” (Mts. 254)
Itselleni aikoinaan tärkeitä ja sovellutuksiin virittäviä ovat olleet myös Vainikkalan monet reseptiotutkimusta eri näkökulmista tarkastelevat artikkelit. Niihin kuuluu esimerkiksi artikkeli ”Poeettinen funktio ja reseptiotutkimus” (teoksessa Nykyajan sadut. Joukkoviestinnän kertomukset ja vastaanotto, toim. Juha Kytömäki, 1991), jossa Vainikkala, lähtökohtanaan Roman Jakobsonin kommunikaatiomalli, kehittelee uutta näkökulmaa fiktiivisten tekstien vastaanottoon. Arikkelissaan ”Kertova ja lukeva minä” (teoksessa Nainen, mies ja fileerausveitsi. Miten Rosa Liksomia luetaan?, toim. Katarina Eskola, 1996) hän käsittelee deiksistä, sitä, kuinka kielellinen diskurssi liittyy puhujaansa tai kirjoittajaansa. Uusin reseptioteoreettinen kontribuutio on artikkeli ”Lukupintoja. Aukkojen ja murtumien teoriaa” (teoksessa Rappauksia, toim. Outi Oja, 2004).
Tieteellisenä kirjoittajana Vainikkala käyttää myös monia kirjoittamisen tapoja. Erityismaininnan Vainikkalan tuotannossa ansaitsevat hänen tekemänsä tutkijahaastattelut. Niihin kuuluvat esimerkiksi keskustelu kulttuurintutkimuksen taustahahmoihin luettavien Frankfurtin koulukuntaan kuuluneen Leo Löwenthalin kanssa Berkeleyssä 1981 (”Yksityisyys odottamisen taitona, kirjallisuus yhteiskunnallisena tietona”) samoin kuin keskustelu sivilisaatioteoreetikon Norbert Eliasin kanssa Amsterdamissa 1986 (”Norbert Eliasin kolmas tie. Keskustelu sivilisaatiosta”). Konstanzissa 1987 Vainikkala haastatteli kirjallisuuden teoriaa vastaanottotutkimuksen suuntaan kehittäneitä kansainvälisiä ”kärkinimiä” Hans Robert Jaussia (”Reseptioestetiikan kolme askelta. Hans Robert Jaussin haastattelu”) ja Wolfgang Iseriä (”Ei hermeneutiikka eikä dekonstruktionismi. Kohti kirjallisuuden antropologiaa”). Suomennettuina nämä haastattelut ovat ilmestyneet tekijän kirjoituskokoelmassa Oppinut taikina (1993). Löwenthalin, Eliasin, Jaussin ja Iserin haastatteluista käy vastaansanomattomasti ilmi Vainikkalan laaja-alainen oppineisuus. Kun kysymykset ja vastaukset on julkaistu sellaisinaan, lukija havaitsee, kuinka tasavertainen keskustelukumppani Vainikkala on tunnettujen auktoriteettihaastateltaviensa kanssa.
Vainikkala on myös toimittanut useita kulttuurintutkimuksen alan teoksia. Niihin kuuluu muun muassa hänen yhdessä Urpo Kovalan kanssa toimittamansa yhteistutkimushankkeen ”Cultural Rules of Interpretation in six European Countries” loppuraportti Reading Cultural Difference. The reception of a s short story in six European countries ( 2000). Kulttuurintutkimuksen valtakunnallisten seminaarien sekä kesäkoulujen aineistoihin perustuvista teoksista mainittakoon esimerkiksi Maailmankulttuurin äärellä (1989), Sublim ylevä sublime (1990) sekä uusimpana, yhdessä Marjorie van Delftin ja Marjatta Saarnivaaran kanssa toimitettu Writing and Research –Personal Views (2004).
Kulttuurintutkimus-lehdessä Vainikkala on myös välittänyt kokemuksiaan kansainvälisistä kulttuurintutkimuksen konferensseista. Kirjoittaessaan esimerkiksi ensimmäisestä ”Crossroads in Cultural Studies” -konferenssista 1998 Vainikkala ei ainoastaan raportoinut, vaan jatkoi tilaisuudessa viriteltyjä ideoita. Kirjoituksessaan ”Kolme tapaa tehdä kulttuuri. Konteksti tulkinnassa, artikulaationa ja merkitsijänä” (Kulttuurintutkimus 15, 1998:3) Vainikkala luo, pääesiintyjien Catherine Belseyn, Johan Fornäsin ja Lawrence Grossbergin ajatuksiin nojautuen, paitsi hyödyllisen katsauksen myös oman uutta luovan jäsennyksensä kulttuurin kontekstualisointia koskevaan keskusteluun.
5. Lopuksi. Erkki Vainikkala on opettajana ja ohjaajana arvostettu ja pidetty –olipa kysymys seminaareista, luennoista tai jatko-opiskelijoiden ohjauksesta. Vainikkalalla on pitkä kokemus nykykulttuurin monitieteisten tutkimusryhmien vetäjänä, jäsenenä ja tutkijana, nykykulttuurin alan julkaisusarjan sekä koti- ja ulkomaisten tieteellisten lehtien toimittajana tai toimituskunnan jäsenenä samoin kuin Kulttuurin tutkimuksen verkoston johtotehtävissä. Hänen teoreettisesti painottunut, korkeatasoinen tieteellinen tuotantonsa liikkuu kulttuurintutkimuksen keskeisissä kysymyksissä. Pidän Vainikkalaa erittäin pätevänä ja kelpoisena hoitamaan nykykulttuurin professuuria.
Totean lopuksi, että minulta pyydetty lausunto FT Erkki Vainikkalan pätevyydestä ja kelpoisuudesta hoitaa nykykulttuurin professorin virkaa ei ole ulkopuolisen, vaan lähikollegan arvio. Olen työskennellyt lähes parikymmentä vuotta Vainikkalan kanssa Nykykulttuurin tutkimusyksikössä (sittemmin tutkimuskeskus) ja olen siten varsin pitkän ajan kuluessa voinut seurata hänen työtään keskuksen ja oppiaineen kehittäjänä, tutkijana, opettajana, ohjaajana sekä tieteellisten julkaisujen kirjoittajana ja toimittajana.