Kuinka epätavanomaisesta ja ylittämättömästä kolumnista oli kyse, siitä sain kuulla aika pian lehden ilmestymisen jälkeen muutamaltakin ystävältä ja tuttavalta. Välitin muistaakseni Erkillekin näitä ihasteluja, joiden ilmaisijoista ainakin yksi viehtyi lehtemme tilaajaksikin. Silmäilin ihastelujen innostamana tekstiä pariinkin kertaan uudelleen ja huomasin lisää kohtia, jotka tuottivat mielihyvää ja imponoivat intellektuaalisesti, niin kuin nyt tuo aloituskin:
Kun palasin tähän kolumniin muutaman vuoden jälkeen Erkin syntymäpäivään valmistautuessani, löysin taas lisää nautittavia kohtia, joita en muistanut aiemmin lukeneenikaan. Ne toivat mieleeni, että minulla oli jossain kirjahyllyjeni kaaoksessa pieni Erkin kirjoituksia sisältävä kirjanen Oppinut taikina, jonka olin tainnut hankkia (saada?) samaisena vuonna 2002, jolloin Erkin kolumni ilmestyi ja joka oli ensimmäinen vuoteni Kulttuurintutkimus-lehden toisena päätoimittajana. ”Totuuden mierontie” -kolumnin itseeni tekemästä vaikutuksesta Oppinut taikina oli saanut hautautua vuosiksi kotikirjastoni lukemattomiin lukemattomiin. Tällä on oma taustansa.
Taisin tuona vuonna 2002 stressaantua päätoimittajuuteni kanssa aika tavalla, olihan minulla paitsi kokopäiväinen kirjastovirkatyö myös, lehden lisäksi, toinen vaativa vapaa-ajan harrastepuuha tiedekirjoittamisen persoonallisempia tuulia haistelevan Tutkija kertojana -kirjan toimittajakunnassa. Kirjahankkeet ottavat aikansa, eikä vähiten sellaiset, joiden kirjoittajakunta on vähänkään runsaslukuisempi. Päätoimittajaksi lupautuessani arvioin kirjamme valmistuvan viimeistään tuon ensimmäisen päätoimittajavuoteni lopussa. Niin kuitenkin kävi, että se tuli ulos vasta kesän kynnyksellä 2004.
Oma osuutensa kirjahankkeen viivästymiseen oli todennäköisesti sillä, että samaisena vuonna 2002 mursin alkuvuodesta vasemman ja loppuvuodesta oikean ranteeni. (Lankeaminen ja liukastuminenkin näyttää voivan olla psykosomaattista.) Yksikätisenä toimittaminen ja muukin toimiminen on siksi vaivalloista ja aikaa viepää, ettei siinä ylimääräisiä lueta. Erkin kirjoituskokoelman lukemattomuutta minun kannattaisi kuitenkin miltei katua, niin kuin sitäkin, etten hankkinut ja lukenut kirjaa jo heti sen ilmestymisvuonna 1993. Monista sen sisältämistä jutuista olisin nimittäin voinut saada potkua, innoitusta ja ideoita molempiin toimittajatehtäviini ja jo aikaisempiinkin kirjoittamishankkeisiini – siltä alkoi kirjaa lukiessa vahvasti tuntua.
Esimerkiksi Tutkija kertojana -kirjan johdantoartikkelille, joka ei tosiaankaan oikein ottanut kirjoittautuakseen, olisi saattanut tehdä hyvää, jos olisimme tutustuneet Erkin tapaan keriä ja juoksutella keskusteluja aika hankalistakin teoreettisista kysymyksistä ja tiivistää kulttuurintutkimuksen gurujen keskeisiä ajatuksia esimerkiksi lehtikatsauksissaan, seminaari- ja konferenssiarvioissaan ja tutkijahaastatteluja taustoittaessaan. Tarjoilimme lukijoille, kokoelmamme kirjoituksia taustoittaaksemme, enimmälti passiivimuotoista, ulkokohtaista esittelyä teoreettisista ja metod(olog)isista keskusteluista, jotka olimme kokeneet merkityksellisiksi, mitä kokemusta emme kuitenkaan monin kohdin oikein osanneet välittää.
Näytteeksi Erkin kyvystä tiivistää kulttuurintutkimuksen gurujen ajattelua käy vaikkapa katkelma Erkin ja Katarina Eskolan yhdessä tekemästä, alun perin Helsingin Sanomissa vuonna 1986 julkaistusta Norbert Eliasin haastattelusta, jossa Hesarin lukijat vihitään tenhoavasti ja tehokkaasti (yhdessä kappaleessa!) Eliasin historialliseen sosiologiaan:
Mukaansa tempaavaa luettavaa ovat myös Erkin kirjoituskokoelmaan sisältyvät seminaarikertomukset. Ehkä me Tutkija kertojana -kokoelman toimittajat olisimme osanneet kuljettaa lukijat johdantoartikkelissamme välillä Personal Writing -kesäkouluunkin, johon valmisteltuihin papereihin kirja perustui, jos olisimme tulleet etsineeksi vauhtia esimerkiksi Erkin kertomuksesta Modern Language Associationin vuosikokouksesta Houstonissa joulukuussa 1980, joka julkaistiin alun perin Parnassossa vuonna 1981. Seuraavassa yksi otos tästä kertomuksesta, sen kokouksen Ironia-seminaaria käsittelevästä jaksosta:
Myös johdantoartikkelissa esittämämme arviot siitä, että persoonallinen tiedekirjoittaminen ja tutkijoiden into ja halu kirjoitella monentyyppisiä tekstejä olisi täällä koto- Suomessa alkanut näkyä suuremmassa määrin vasta 1990-luvulla, olisivat saattaneet jossain määrin muuttua, jos olisimme lukeneet tai muistaneet puheena olevat Erkin kirjoitukset. On oikeastaan aika kornia, ettemme mainitse häntä johdantoartikkelimme alaviitteissä, jossa nostamme esiin koko joukon täkäläisiä persoonallista tiedekirjoittamista viljelleitä ja monenlaisilla foorumeilla keikkailleita tutkijoita. Monet Oppinut taikina -kokoelman hauskimmista kirjoituksista ovat ilmestyneet jo 1980-luvun alussa, eli Erkki olisi kyllä ollut tällä alueella varhaisempi edelläkävijä kuin useimmat mainitsemistamme.
Kokoelmaan sisältyy useampiakin 1980-luvulla tehtyjä tutkijahaastatteluja. Yksi vaikuttavimmista on edellä mainittu ja lainattu Norbert Eliasin haastattelu tai oikeammin haastattelun ympärille kudottu kertomus ”Norbert Eliasin kolmas tie – Keskustelua sivilisaatiosta”. Kertomus alkaa kuvauksella haastatteluun kulkemisesta, kiipeämisestä ”niska kenossa” jyrkkiä portaita. Kertomus ei ole kovin pitkä, mutta se ehtii tutustuttaa lukijan niin Eliasin työhuoneeseen, taustaan, ajatuksiin, tiedeyhteisöön, vaikutuksiin kuin vähän itse persoonaankin. Se loppuu vaikuttavasti jo ovelle siirtyneiden, hyvästelevien ja kohta taas portaita kulkevien haastattelijoiden näkymään:
Olisinpa lukenut Erkin kokoelman haastatteluja, eritoten tämän Eliasin haastattelun, siinä vaiheessa, kun koostimme päätoimittajatoverini kanssa epätavanomaista pääkirjoitustamme Kulttuurintutkimuksen teemanumeroon (3/2002). Tavallista pidemmän pääkirjoituksen pohjana olivat Tampereella Mikko Lehtosen työhuoneessa tehdyt nauhoitukset kulttuurintutkimusta koskevista jutusteluista Mikon ja lehden tuolloisten päätoimittajien, Urpo Kovalan ja Eeva Peltosen, sekä yhden toimituskunnan jäsenen, Erkki Vainikkalan kesken. Muistan, kuinka epätoivoisesti etsimme sellaista kirjoittamisotetta, -tyyliä ja -sävyä, jolla olisimme saaneet poukkoilevat jorinamme juoksuteltua luettavaksi kokonaisuudeksi. Vielä enemmän iloa Erkin tekemistä haastatteluista olisi tietysti ollut mainitun pääkirjoituksen laatimisessa, jos olisin lukenut ne jo ennen Tampereelle matkaamistani: olisin saattanut herkistyä havainnoimaan Mikon tutkijakammiota ja kulkureittiä sinne, ja ehkä jollekin meistä toimittajista olisi osunut kamerakin mukaan.
Paljonkin annettavaa minulle luomisen tuskissani Erkin kokoelmaan sisältyvillä haastatteluilla olisi saattanut olla myös joulunaluspäivinä 2004. Noina päivinä vietin iltaisin tunteja työmikroni äärellä leikellen ja liimaillen, en suinkaan kollaasijoulukortteja, vaan Katarina Eskolan sähköpostivastauksia Suvi Keskisen ja vähän minun itsenikin laatimiin kysymyksiin eläkkeellelähtöhaastatteluksi lehtemme samaisen vuoden nelosnumeroon, jonka ilmestyminen siirtyi, haastattelun viivästymisen takia, turhankin pitkälle vuoden 2005 puolelle. Noiden päivien tunnelmista minun olisikin ehkä pitänyt aloittaa haastattelua koskeva kertomukseni ja jatkaa kuvauksella edeltävistä viikoista, jolloin sähköpostilaatikkooni saapui milloin pienempiä, milloin suurempia eriä Katan vastauksia. Tällaisella aloituksella ja otteella haastatteluun perustuvasta kirjoituksesta olisi ehkä tullut elävämpi, kenties lyhempikin ja tunnelmaltaan tiiviimpi sekä, ennen kaikkea, paremmin Katan vastausten ydinsisällölle oikeutta tekevä.
Tunnustan olevani kirjoittajana Erkille kateellinen – mutta myös kiitollinen. Häntä matkimaan tai simuloimaan en kykene, mutta nyt tiedän, mistä etsiä ”ajatuksen päitä”, kun joku juttu ei ota kirjoittautuakseen. Järjestän kirjoittajakammion kaaokseni niin, että Oppinut taikina välissään printti Erkin kolumnista ”Totuuden mierontie” sattuu helposti käteen, oli käsiä sitten käytössä yksi tai kaksi.