Tarkkoja siirtoja

Käännettyä norjakielisyyttä
”Men become old, but they never become good.”
Oscar Wilde: ”Lady Windermere's Fan”
Kuten tunnettua, kääntäminen on vaikeaa, etenkin kielen kääntäminen toiseksi. Kulttuuriset erot, sanojen etymologia ja kirjailijan oman äänen vivahteet aiheuttavat suunnattomia vaikeuksia henkilölle, joka pyrkii siirtämään yhdestä kielestä ymmärtämäänsä viestiä toiselle. Voisi jopa sanoa, että hänen tehtävänsä on ikään kuin ujuttaa viestiä kulttuuristen erojen, merkityksien moneuden ja ilmaisun rajojen Rubikonin läpi. Kaiken lisäksi viestiä on yleensä vastaanottamassa lukija joka elää täysin eri ajassa ja paikassa kuin kirjoittaja, ja vastaanottaa viestiä täysin sattumanvaraisessa kontekstissa. Metaforat väljähtyvät ja kliseisen ilmaisun elvyttäminen vaatii terhakkaa otetta. Erityisen vaikeaa kaunokirjallisuuden kääntäminen on silloin kun ollaan marginaalissa: valtavirran teksti on vielä suhteellisen helposti avautuvaa, eikä se yleensäkään haasta poikkeavalla maailman– tai ruumiinkuvalla. Sen sijaan sekä erotiikassa että tieteiskirjallisuudessa tätä haastetta riittää.

Koska minua ovat aina kiinnostaneet ihmiset jotka tekevät mahdottomia asioita, halusin tarkastella Erkki Vainikkalaa marginaalisen kaunokirjallisuuden kääntäjänä kolmen esimerkkiteoksen kautta. Oli luontevaa valita itseäni eniten kiinnostavat teokset, Oscar Wilden nimiin kirjattu Teleny (1972, alkuteos Teleny – or the Reverse of the Medal, 1893), Michel Millot’n kirjoittama Venuksen koulu (1973, alkuteos L'Escole des filles, ou la Philosophie des dames, 1655) sekä Robert Silverbergin toimittama tieteisnovellikokoelma Huomispäivän maailmat (1971, alkuteos Tomorrow’s Worlds, 1969). Kaksi ensimmäistä kuuluvat eroottisen kirjallisuuden kultaiseen kaanoniin, jälkimmäinen on angloamerikkalaisen kirjallisuuden klassikko. Kaikki teokset ovat vanhentuneet siinä mielessä, että ne kuuluvat nykyään lähinnä asiantuntijoiden kokoelmiin: Venuksen koulu viehättäviin erotiikan oppaisiin, Teleny gay–kulttuurin historiaan ja Huomispäivän maailmat teoksiin, joiden luonnontieteelliset faktat avaruudentutkimus on osoittanut jo vuosikymmeniä sitten vääriksi. Kaikkia kolmea yhdistää kuitenkin myös niiden yhteinen, vanhentumaton teema, jonka ansiosta niistä otetaan jatkuvasti uusia painoksia. Kyseisen teeman voisi tiivistää Star Trekin moton sanoihin: ”To boldly go where no man has gone before”.

”No man is rich enough to buy back his past.”
Oscar Wilde
Teleny on teos jota virallinen Oscar Wilde –kotisivusto http://www.cmgww.com/historic/wilde/index.php ei mainitse. Siihen on syynsä. Vainikkala tuo käännöksen jälkisanoissa esiin teoksen epämääräisen ”bastardiluonteen” (Vainikkala 1972, 237). Tekstiä lukiessa voi havaita, että sen tyyli ja kuvaus vaihtelevat, johtuen pitkälti siitä, että kirja ilmeisesti on kokoelma eri kirjoittajien tekstejä. On esitetty, että Wilden osuudeksi jäi ystäväpiirinsä kirjallisen ilottelun kommentointi ja teoksen hiominen yhtenäiseksi. Teosta kuitenkin myydään edelleenkin Wilden nimellä, enkä usko, että sillä tehtäisiin hänelle vääryyttä. Viktoriaanisen yhteiskunnan ja interiöörien kuvailu nostaa sen brittiläisen homokulttuurin aikalaisdokumentaarin tasolle, vaikka teoksen tapahtumat siirrettiinkin hämäyksen vuoksi Manner–Euroopan puolelle.

Teos tuntuu kiteyttävän jotakin siitä Oscar Wilden habituksen puolesta, jota emme juuri löydä mainittavan hänen näytelmäkirjailijauransa yhteydessä. Lisäksi Telenyn kuvaus on paikka paikoin hämmentävän samanlaista kuin Dorian Grayn muotokuvassa, vaikka freudilaisten unikohtausten, totisen tunteen ja hilpeän rietastelun sekoitus on vallan muuta kuin Wilden näytelmien pikanttia nakkelua. Eittämättä Dorian Grayn kautta Suomeenkin tulivat kuvaukset oopiumhoureisesta dekadenssista, mutta silti mietityttämään jäävät esimerkiksi Olavi Paavolaisen kuvaukset hänen itämaisesta huoneestaan kirjeessään Katri Valalle: ”Nuori mies makaa itämaisen huoneen leposohvalla ja tupakoi – – Hänen jalkansa ovat mukavasti tohveleissa ja hän nojaa itseään pehmeisiin patjoihin tuijotellen savukiemuroita. Vieressä pöydällä palaa hartsisuitsutus ja himmeä punainen lyhyt kimaltelee katossa. – – Kaikki on aistillista, pehmeätä ja velttoa – – Olemme viettäneet ihmeellisiä iltoja siellä Soikkelin keralla, fantastisiin pukuihin puettuina, nauttien kylmää mustaa kahvia, uneksien Persiasta ja Ispahanista.” (Kurjensaari, 1975, 43–44).

Teos kertoo kahden nuorukaisen kiihkeästä ja traagisesta rakkaussuhteesta. Nuori Teleny tapaa ikäisensä pianistin, ja sen myötä oman seksuaalisuutensa. Tarinan myötä avautuvat lukijalle taidesalongit ja homoyhteisön salat, homoseksuaalinen nautinto ja perheen sisäiset salaisuudet. Kääntäjälle, joka on joutunut käyttämään apunaan myös teoksen saksankielistä käännöstä (Vainikkala 1972, 233), kerronnan ”hienostunut ruokottomuus” avaa monenlaisia mahdollisuuksia käyttää sivakkaa kieltä: vpylvään luistettua pehmeästi sisään tutkimattomaan onkaloon” rakastaja voi alkaa ”ilahduttavan työnsä”. Toiminnan kohteena olevan ”hinkuvasta rinnasta” puristuu kuuluviin muutamia sanoja, rakkauden hetkillä viholla kulkevat himon nopeat vihurit”, ja Telenyn ”nyyhkeet näyttävät pakahduttavan hänet”. Telenyn rakastaja, ”ylenpalttisen sulouden perikuva” omaa ”väpättävän himon instrumentin”, joka johdattaa tämän kokemaan ”autuuden ydinmehua” jota vain samaa sukupuolta olevan kanssa voi kokea.